Uusi alku

Tämä vuosi on jo melkein taputeltu, kun suuntaamme lauantaina kohti etelän lämpöä, seuraavaan kohteeseemme; Teneriffalle.

Tajusin tässä yhtenä päivänä syyn siihen, miksi en ole kirjoittanut tänne aikoihin, vaikka asiaa olisikin ollut roppakaupalla. Syy tuli mieleeni aika selvänä; en pystynyt kohtamaan alkukesän tunnelmia. Tunnelma viime kirjoituksen aikoihin oli hyvin synkkä; olin henkisesti sekä fyysisesti aivan lopussa. En edes itse tuolloin tajunnut, kuinka huonosti loppujen lopuksi voin tuolloin. Vieläkin ahdistus kuristaa kurkkua, kun ajattelen loppukevään tunnelmia..

Onneksi moni asia muuttui heti kirjoituksen jälkeen; ensimmäinen ja tärkein oli Saran saapuminen avuksemme. Saran tulon tarkoitus oli auttaa minua lasten hoidossa, mutta enemmän Sara taisi loppujen lopuksi hoitaa minua- vaikka tosin hurjan iso apu oli myös lasten kanssa.  Sara viipyi meillä kuukauden päivät, jotka ovat minulle kultaakin arvokkaammat. En jaksa enää muistaa, kuinka monet illat istuimme keskustelemassa, kuuntelemassa toista, olimme tukena toinen toisillemme. Kävimme elämän ilot, surut, ylä-ja alamäet tapahtuma tapahtumalta läpi. Teimme upeita läpimurtoja yksin ja yhdessä.

Oli uskomatonta huomata, kuinka samanlaisia olimme – kuinka samanlaisia ovat ongelmamme ja käytösmallimme, vaikka emme koskaan ole eläneet samassa kodissa.  Ymmärrys toisen ongelmiin oli aivan uudella tasolla, kun pystyi itse täysin samaistumaan kokemuksiin.

Kiitos, Sara. Kiitos joka ikisestä hetkestä. Vaalin niitä hetkiä ikuisesti ja tulen aina olemaan puolellasi ja uskomaan sinuun – Sulla on edessä uskomaton elämä. Kun miettii, kuinka paljon olet jo nyt saanut vanhoja haavoja hoidettua, sulla on uskomattomat voimavarat joita osaat pian käyttää, niin että siitä hyötyy muiden lisäksi myös sinä itse. Sulla on valtava sydän ja ymmärrys muita kohtaan. Olet äärimmäisen rakas ja korvaamattoman arvokas -  älä ikinä anna kenenkään väittää mitään muuta.

Sarasta saankin kivan aasinsillan tähän päivään – jäädään odottamaan Saran tuloa Teneriffalle…

Palasimme Oslosta Helsinkiin syyskuun lopulla ja me tyttöjen kanssa päätettiin hetkeksi jäädä tänne, J sitten reissasi Teneriffan, tuttavallisemmin Tenskun, ja Helsingin väliä tässä pari kuukautta. Mä kävin haistelemassa uusia tuulia duunissa ja tytöt aloittivat tarhan.

Aika hektiset kaksi kuukautta ovat nyt takana. En voi muuta kuin nostaa hatun päästä teille kaikille, jotka teette tuota rundia päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen.. mä olen aivan hajalla tästä kahden kuukauden rupeamasta! Ja me sentään päästiin aika helpolla, sillä kun Jussi oli täällä, hän hoito tyttöjen tarhahommat ja mä sain keskittyä pelkästään työntekoon.

Tässä tulikin sitten taas todistettua tutu väittämä jälleen kerran todeksi; ongelmien määrä on vakio. Eli täytyy vissiin vaan nyt myöntää  itselleen, että kyseessä on näihin ikävuosiin (lasten iät) liittyvät kiireet ja ongelmat – ei niitä pääse karkuun täällä Suomessa ja eikä missään paratiisisaarella. Okei, ehkä ilmasto voi auttaa kestämään sen tiedon kanssa, että ei kohta tarvitse tapella niiden haalareiden ja rukkasten kanssa. Mutta vastapainoksi siellä muualla puuttuu taas sitten kaikki tukiverkosto ja muut asiat, joita täällä pitää täysin itsestäänselvyytenä. Että ei tässä mitään helpotuksia ole jaossa, moneen vuoteen. Koitetaan siis vaan kestää, jonain päivänä lapset on isoja ja me voidaan alkaa haparoivasti tehdä jotain oikeasti omia juttuja. En edes halua vielä edes nanosekunnin vertaa miettiä, millaista on kun nuo kaksi tanttarallaa ovat teini-iän kynnyksellä..

Lauantaina kun suuntaamme etelään, moni asia on muuttunut. Moneen asiaan on saatu pitkään kaivattua perspektiiviä; itse koen hyvin vahvasti sen, että hinnalla millä hyvänsä me pidämme perheemme kasassa. J:n työ on sellainen, että Suomessa työllistymiselle on aika pienet mahdollisuudet, joten ulkomailla oleilu on tällä hetkellä ainoa realistinen vaihtoehto.

Itse avioeroperheen lapsena koen hyvin tärkeäksi sen, että perheen yhdessä pitämisen eteen on tehtävä monia kompromisseja. Mielestäni ei ole juuri mitään sellaista, mistä kokisin jääväni enää paitsi tai kokisin luopuvani jostain tärkeästä, kun perheemme kanssa tuolla maailmalla painamme – päinvastoin. Rankoista hetkistä (mennesitä ja tulevista) huolimatta, kaikki ne ovat ehdottomasti kokemisen arvoisia.

Pohjakosketus

Tasaista räpiköintiä oli tuo toukokuu.
Voimat olivat äärirajoilla, mielestä nyt puhumattakaan. Hassua ajatella, että silloin kun M oli vasta vauva ja helppo vauva kun oli, niin kuinka vähän sitä silloin ajatteli tulevaa. Silloin sitä vain meni rattaita lykkien kahvioihin ja lounastreffeille. Siellä vauva oli nätisti, söi pullosta tai tissistä ja sitten taas nukkui - helppoa kuin heinänteko.

L syntyi ja meidän elämäntilanne muutenkin mullistui valtavasti, niin enää ei tarvinnut kauheesti miettiä kahvittelua tai mitään muutakaan. Piti vain selvitä päivästä läpi, niin että kaikki voivat hyvin. Aika pitkään sama toistui, vaikka haasteita olikin, niin silti nyt jälkeenpäin se superhelppoa verrattuna nyt tähän tämän hetkiseen tilanteeseen.

Muutama viikko takaperin koin oman pohjakosketuksen Äitinä. Menetin hermoni täysin. Asia lähti niinkin yksinkertaisesta ja pienen pienestä asiasta, kuin sukkahousut. Tilannetta kesti aika pitkään, niin että M huusi ja raivosi omassa huoneessa, kun minä sen aikaa laitoin keittiötä kuntoon ja valmistelin Lilya päiväunille. Jossain vaiheessa kuitenkin tilanne meni siihen, että M ja minä huudamme ja itkemme. Muistan huutaneeni niin kovaa, kuin keuhkoistani lähti; NYT SÄ SAATANA LOPETAT!!!!  Ja M huutaa takaisin; ENKÄ LOPETA!!!! Molemmat itkee ja tilanne on aivan älytön.. Mä lähdin sitten tilanteesta ovet paukkuen keittiöön rauhoittumaan. Mä en eläessäni ole ollut niin vihainen.. kunnes tajusin tosi pian, että itsellenihän mä tässä vasta vihainen olenkin. Siitä lähti sellainen syyllisyysvuoristorata, että vielä nytkin alkaa itkettää kun mietin sitä.
Kun vihdoin M saatiin rauhoittumaan ja molemmat tytöt päikkäreille, mä romahdin totaalisesti. Sain Noonalta lohduttavia, mutta myös hyvin huolestuneita katseita ja sanoja.

Ahdingon ollessa syvimmillään laitoin viestiä ystävälle, joka on käynyt samanlaisen vaiheen läpi,  "kuinka tästä selviää.?" Vastausta ei onneksi tarvinnut kauaa odottaa ja sieltä tuli juuri ne sanat, jotka mun piti saada kuulla tuohon mun ahdinkoon. Vaikka tiedän, etten ole ainoa vanhempi, edes tässä perheessä, joka lapsille huutaa ja raivoaa, se piti taas saada kuulla. Sain myös paljon kauniita sanoja ja neuvoja, jotka toivat toivoa mun epätoivoon.
Hän myös myönsi, että ei itse pitänyt pikkulapsiajasta, sillä niin raskasta se oli. Ja tuo nimenomainen lause oli mulle käänteentekevä. Ikään kuin sain myöntää itselleni, että on ihan ok välillä suorastaan vihatata tätä taistelua, lapsia ja kaikkea mitä tähän tämän hetkiseen elämään liittyy. Tuon romahduksen jälkeen istuin seuraavana päivänä yksin ulkona ja koin pienen valaistumisen hetken; se, että romahdan, ei tarkoita sitä, että mun pitää kasata itseni aina vaan samanlaiseen muottiin kuin ennen, vaan katsoa uteliaasti, mitä näistä paloista voi nyt saada aikaiseksi. Ettei turhaan väkisin koita pitää kiinni vanhoista, aikansa eläneistä käsityksistä itsestään tai vaikka äityidestä ja ihan kaikesta. Voin nyt rehellisesti myöntää, että tuskin tulen kauheasti kaipaamaan tätä synkkää ja raskasta vaihetta, vaikka ihaniakin hetkiä tietysti on. Niitä ihania hetkiä muistelen ja arvostan myöhemmin enenmmän kuin nyt voin edes kuvitellakaan.

Ylihuomenna Sara-sisko tulee meille mun avuksi tyttöjen kanssa ja viipyy kesäkuun loppuun. En vielä tiedä, kuinka osaan luopua vallasta, vaikka olen tästä tilanteesta haaveillut jo viikkoja. Mulle itselleni riittää jo se, että joku muu välillä keksii noille tekemistä ja vie ulos, tai ihan mitä vaan. Tuon ajan kun Sara täällä on, olen luvannut itselleni, että keskityn saamaan itseni takas omille jaloilleni. Pidän itsestäni parempaa huolta, kun ei tarvitse kaikkea enrgiaa suunnata tytöille. Tästä kuusta tulee kyllä todella mielenkiintoinen..

Peiliin katsomisen paikka

Viimeiset kolme iltaa, kun työt on saatu päätökseen - eli lapset nukkumaan ja asunto siistittyä - olen lukenut omia tekstejäni. Ikävä kaihersi rintaa, kun lueskelin elämästämme Irlannissa ja saatoin melkein tuntea Kreikan kuumottavan auringon ihollani. Vitsi mitä kokemuksia.. mitä ylä- ja alamäkiä koettu..

Hyvin huomasi että vuonna 2013, jolloin blogin aloitin, kirjoituksia oli 30 ja seuraavana vuonna jo puolet vähemmän. Tänä vuonna vasta olenkin laiskistunut kunnolla. Syy tähän on hyvin selkeä ja tuli todella selvästi esille tekstejä lukiessa - elämä on muuttunut jatkuvasti aste asteelta rankemmaksi, voimat hiipuvat ja ajatuksista saa koko ajan vähemmän selkoa. Samalla kuitenkin olisi niin tärkeätä muistaa kirjoittaa, lasten ja perheen kuulumiset nyt tietysti, mutta myös omat tuntemukset. Sitä mukaan kun asioita saa ulos omasta päästä, ongelmat hieman helpottavat. Tosin nyt ollaan jo siinä pisteessä, että enemmän tekoja ja vähemmän sanoja-tyylinen linja olisi tehokkainta apua tähän arjessa jaksamiseen.

On aivan selvää että vielä muutama vuosi sitten, silloin kun lähdimme Suomesta, kaikki tuntui mullistavalta  ja haastavalta - vaikka aika hyvin me ilmeisesti kaikesta selvittiin. Tosin aika kultaa muistot, niinhän siinä yleensä aina käy. Silloin pari vuotta sitten sopeutuminen oli hankalampaa, kun ei tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Arjen pyörittämiseen kesti kauan löytää se oikea rytmi, tosin silloin mulla oli pari kuinen vauva ja pieni taapero, joiden rytmitkin olivat keskenään aika erilaiset - mutta niistäkin selvittiin. Eräässä kirjoituksessani pahoittelin, kuinka olin tytöille raivostunut ja huutanut. Se tunne palasi hetkeksi, kunnes tajusin, että tuotahan meidän arki on enemmän tai vähemmän koko ajan nykyään. Joka ilta laitaessani tyttöjä nukkumaan mä laulan niille yölaulut ja pyydän anteeksi kun; "äiti on ollut taas niin vihainen" "äiti on väsynyt", "äidillä on hermot kireällä" yms.. Pyydän myös yleensä aina anteeksi heti, kun olen rähjännyt tytöille ja tilanne on tuore. Mutta tajusin etten pyytele anteeksi sitä, että äksyilen ja tiuskin.. Sehän on mun tapa ilmeisesti puhua heille nykyään. Sen tajuamisesta tuli aika paha mieli...

Miten lapselle voi selittää ja pahoitella omaa väsymystään? Ei mitenkään.. Sitä vaan pyytää anteeksi ja toivoo, että seuraavana päivänä se lupaus, jonka itselleen tekee ennen nukahtamistaan, "huomenna olen nätisti" toteutuu.  Ja silti viimeistään jo aamiaisella tiuskin ensimmäisen kerran. Koska ennen aamiaista on jo tapeltu hampaiden pesusta, tytöt ovat keskenään  saaneet tappelun aikaan ties milloin mistäkin, joten se kitinä, itku, ininä, huutaminen saa hermot palamaan aina vaan nopeammin ja nopeamminen. Hassua, luulisi muuten, että siihen totteuisi ja sille tulisi ns. kuuroksi, mutta musta tuntuu, että se melu vaan pahenee ja pahenee.. Onkohan muilla sama vika, vai olenko mä vaan yksinkertaisesti liian lyhyt pinnainen..? Sekin on kyllä ihan hyvin mahdollista ja tosi ikävää.

Kun luki menneistä elämänvaiheista, tuli hetkeksi sellainen levollinen olo, että kyllä tämäkin vaihe jossain vaiheessa helpottaa. Jonain päivänä, niin kuin moni on taas lupaillut, tätä kaikkea muistelee haikaillen. Todella vaikea uskoa, sillä tällä hetkellä minuuttikin voi kestää ikuisuuden.

Tiedostan kyllä, että suurin osa ongelmaa on oma jaksamiseni. Kun laskeskelee, että neljän vuoden sisällä on saatu kaksi lasta, muutettu maasta toiseen, nyt menossa maa nro 3. Siihen lisätään lasten kanssa kotona  oleminen 24/7, niin voi ehkä ymmärtää, ettei voimat ole enää ihan entisellään. Lapset kasvavat, kokevat uusia kasvuvaiheita, kokevat muutokset omilla tavoillaan ja niiden kaikkien kanssa meidän vanhempien pitäisi osata elää ja tarjota tukemme heille. Mutta entäs kun itsekin käy läpi samoja asioita, mutta aikuisen tasolla? Niiden kaikkien yhteensovittaminen onkin sitten hiton kimurantti juttu.. Vanhemman pitäisi olla kunnossa, terve ja reipas, jotta voi ottaa vastaan kaikkea, mitä nuo lapset tuottavat ulos. Niinhän sen pitäisi mennä. Mutta kuinka siinä onnistutaan? Vai onko meidän elämä oikeasti niin erilaista, etten mä vaan onnistu siinä siksi?! Miten mä en esimerkiksi onnistu saamaan itseäni ulos lenkille, sitten kun vihdoin olisi siihen mahdollisuus? Vaikka tiedän, kuinka paljon se auttaisi mua jaksamaan paremmin, mutta olen jo niin puhki, että kaikki ylimääräinen tuntuu lähes mahdottomalta. Miten mä voin kasvattaa pinnaani, niin ettei lasten jatkuva kiukuttelu ja huuto saisi mua helisemään jatkuvasti. Tiedän, että lapset peilaavat jatkuvasti itseään meihin aikuisiin ja sekin minua huolettaa aikalailla. Tällä hetkellä mä olen todella huono peili. En koko aikaa, mutta osan ajasta - päivästä riippuen enämmän tai vähemmän. Mutta kun on itse jo niin puhki, ettei pysty muuhun. Sitä vaan suorittaa ja tekee parhaansa. Tiedän, että pitäisi puhaltaa peli tässä vaiheessa poikki ja levätä. Saada tämä meidän elämä selkeämmäksi ja vakiintuneemmaksi, mutta kun on tiettyjä asioita, joita ei voi muuttaa, ilman että koko perheen dynamiikka muuttuisi.  Pitäisi koittaa löytää joku keino, jolla mä saan lisää aikaa levätä (on muuten todella hankalaa myötää, että haluaa vain levätä. Kenellä muka oikeasti on aikaa levätä?!) ja saada lapsille lisää tekemistä ja virikkeitä.

Tähän kaikkeen nyt kuitenkin tulossa tilapäinen helpotus, Sara-siskoseni tulee meille avuksi lasten kanssa kesäkuuksi. Jos luitte tähän asti kaiken vuodatukseni, voitte vaan kuvitella, kuinka paljon mä odotan Saran tuloa. Se, että mulla on täällä joku, joka tekee edes pienen osan siitä mun hommasta, mä kehrään jo ajatustasolla. Koitan kuitenkin jatkuvasti torpata niitä negatiivisia ajatuksia, joita tämä järjestely mun päässäni välillä aiheuttaa; pitäisi selvitä itse paremmin, ei saisi valittaa, itsehän olen lapseni ja valintani tehnyt... Mutta kyllä mulla, ja kenelle tahansa muulla, jos vaan tilaisuus tulee, pitää ottaa apu avosylin ja onnesta kiljuen vastaan. Pitää vaan vaientaa ne negatiiviset ajatukset ja vakuutella itselleen, että tämä on just hyvä.

Nyt kun tässä on vuodatettu oikein urakalla ja pelästytetty moni, niin voin kertoa, että ei joka päivä ole yhtä onneton. On niitä hyviäkin hetkiä (jopa päiviä! HAHAH) ja uskokaa pois, osaan kyllä niistä nauttia. On suuri onni saada katsoa, kun kiukkuvaihe loistaa poissaolollaan ja tytöt laulavat, tanssivat, leikkivät, piirtävät... tekevät omia juttujaan. Joka kerta jokin liikahtaa sisällä. Nuo tytöt ovat kyllä mahtavia, hiton itsepäisiä ja vahvatahtoisia. Hyviä ja huonoja piirteitä, kai.. miten sen nyt ottaa. Vähän sama juttu näiden omien tuntemusten kanssa, riippuu täysin päivästä; kuinka yö on nukuttu, paljonko on kiukuteltu, onko syöty hyvin, onko oltu riittävästi ulkona, missä asennossa tähdet ovat yms, millainen fiilis on päivän päätteeksi. Joskus kun hyvä fiilis, jaksaa hyvin viettää iltaa vaikka blogia kirjoitellen. Joskus on ollut sellainen päivä, että toivoo, ettei kukaan kysyisi kuinka jaksan, sillä en tiedä, mitä sanoisin.

Ja siis hei, mä en edes osaa kuvitella, miten hiton raskasta olisi jos olisin itsekin jo takaisin työelämässä. Kaiken sen työn jälkeen tätä... jaa-a.. Valitse siitä nyt sitten.. Tää on siis vissiin taas tätä kategoriaa: koskaan ei ole hyvä.

Nyt tätä on jaariteltu tähän sen verran, että taas on parempi olo ja tunne siitä, että kaikki järjestyy - tavalla tai toisella - on taas vahvempi.

Viime kirjoituksen jälkeen sain muutamalta ystävältä viestiä, että heidän arki on myös yhtä taistelua; saman ikäisiä lapsia joten sanomattakin selvää.. rankkaa on. Oli helpottavaa kuulla, että ei paini näiden tuntumuksien, turhautumisen kanssa yksin. On tosi kiva myös, ettei toistaiseksi kukaan ole lynkannut mua, että avaudun siitä, kuinka rehellisesti sanottuna syvältä elämä lasten kanssa voi joskus olla. Tässä tullaan siihen, että mun mielestä liikaa on hyssytelty vanhempien tuntemuksia. Ihan kun heidän oikeasti pitäisi olla jotain super-ihmisiä ja jaksaa kaikkea sitä kuraa joka päivä vuodesta toiseen. Hitto, kun saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä, olo on heti parempi ja ongelmat pääsevät oikeisiin mittasuhteisiin. Jos äiti on väsynyt (niin kuin minä olen, kuoleman väsynyt) ja kiukuttelee lapsilleen/lastensa kanssa, niin sen sijaan, että arvostelee ja tuomitsee häntä, anna hänen kertoa rehellisesti olostaan. Nykyään ollaan niin varpaillaan vanhempien jaksamisen kanssa, että vanhemmat pelkäävät puhua ääneen ongelmista. On totta, että niitä tapauksia varmasti on, joissa puhe ja kaikki muutkin työvälineet on käytetty. Mutta uskallan väittää, että suurimmalla osalla väsyneen mielen tuomat sekunnin kestävät ajatukset ovat maailmojen päässä siitä, että edes aidosti ajattelisi tekevänsä jotain sellaista, joka oikeasti vahingottaisi lasta. Mutta jos tunteistaan ei saa puhua avoimesti siksi, että pelkää yleistä paheksuntaa ja arvostelua, saati sitten poliisin ja lastensuojelun olevan heti oven takana, niin ei sekään ketään auta. Joten kiitos, ettei mua ole vielä lynkattu eikä mitään yhteydenottoja ole näiltä tahoilta tullut. Kun puhutaan avoimesti, siitä hyödymme me mutta myös lapset.

Ja ei meistä myöskään huonoja vanhempia - eikä ihmisiä - tee se, että joskus ihan ääneen sanoo, ettei tämä "perhe-elämä" olekaan ihan aina sitä, mitä sen kuvitteli joskus olevan.  Onhan meillä oikeus myös kaivata sitä vapautta, jonka otti aivan itsestäänselvyytenä, ennen kuin se onkin lapset, jotka elämän menon sanelevat. Miksi noista asioista ei saisi puhua ääneen?! Itse olen sitä mieltä, että kun näistäkin tuntemuksista uskaltaa avoimesti puhua, niin on paljon pienempi riski ylilyönteihin. Pitää vaan mielestäni osata tiedostaa tämä ja hyväksyä, nyt näin, ehkä parin vuoden päästä helpottaa ja sitten voi taas nauttia jostain muustakin vaihteeksi. Tiedä sitä.

Nyt on sitten avauduttu oikein huolella, kiitos ja anteeksi.

Tuetaan toinen toisiamme, lähellä ja kaukaa. On aina hyvä tietää, ettei ole yksin ongelmiensa tai ajatustensa kanssa. Meitä mahtuu niin monia tähän maailmaan, aina löytyy joku, joka ymmärtää.

Voimia taistelutovereille <3 ja muillekin!

Tarina jatkuu Oslossa

Terveisiä Oslosta!

Paljon aikaa on ehtinyt kulua viime kerrasta - taas. Paljon on myös tähän väliin mahtunut, joista enää puoliakaan en muista.. Muutto pois Kreikasta, Helsingissä ehdittiin loppujen lopuksi viipyä melkein 2,5 kuukautta ja sitten maaliskuun lopulla muutto tänne Osloon. Ja olihan siinä välissä pieni lomaviikko San Diegossa, sitä ei voi eikä halua unohtaa.

Suomi-aika meni loppu- ja alkuvuoden taisteluista toipumiseen. En siis itse saanut juuri mitään järkevää aikaiseksi koko tuona aikana, sillä akkuja oli pakko latailla kunnolla. Monet luvatut treffit jäivät taas sopimatta, moni näkemättä ja paljon tekemättä. Mutta ensimmäisen kerran se ei tunnu pahalta- päin vastoin. Tällä kertaa aika tuli kulutettua juuri tasan niin, kuin se pitikin kuluttaa eli lepäilemällä. Jos minä ja Jussi kun koitimme ottaa "loman" iisisti, niin tytöt sen sijaan saivat remuta sitten oikein sydämmensä kyllyydestä. Seuraa ja leikittäjiä riitti, jopa siihen pisteeseen asti, että tytöt olivat todella ylikierroksilla, kun sitten vihdoin päästiin jatkamaan eteenpäin ja rauhoittumaan omaan arkeen.

Muutto tänne on ollut ehdottomasti helpoin ja kivuttomin meidän aikuisten osalta, mutta lapset, Matilda etenkin, ottivat muuton aika raskaasti. Hurjaa kiukuttelua ja raivoamista, itkua ja huutamista. He olivat jo niin ehtineet tottua siihen, että isovanhemmat ovat läsnä tavalla tai toisella koko ajan. Omin luona kun asuttiin, hän oli arjessa hyvin kiinni. Kaikki muut isovanhemmat kyläilivät ja leikittivät tyttöjä aina kun sopiva hetki tuli, ja niitä tuli paljon. Tärkeitä hetkiä tytöille ja tietysti myös isovanhemmille ja isoisovanhemmille.

Mutta kuten jo samoin, muuttona tämä on ollut ehdottomasti helpoin, verrattuna pariin edelliseen. Tänne on ollut helppo sopeutua. Alue (Sagene) ja asunto ovat kuin entuudestaan tuttuja. Alueena tämä Sagene on kuin Kallio tai Vallilla ja asunto sijaitsee 100 vuotta vanhassa talossa ja näin ollen muistuttaa vahvasti hengeltään meidän vanhaa Karhupuiston kotia. Muutenkin Norjalainen kulttuuri on sen verran lähellä meidän omaamme, ettei kauheasti mene aikaa ihmettelyyn. Verkostoituminen on myös ollut tällä kertaa helpompaa ja nopeampaa, kuin koskaan aikaisemmin. Olen kuukauden sisällä saanut 2 uutta ystävää, joiden kanssa on helppo olla oma itsensä. Kiitän onnentähtiäni ja verkostojani näistä! Muutto ja sopeutuminen on aina voimia vievää, mutta kun jo tässä vaiheessa on ystäviä, joiden kanssa voi käydä purkamassa tuntojaan vaikkapa viinilasin ääressä, on se äärimmäisen mahtavaa. Olemme myös perheenä saaneet ystäviä, joiden kanssa on helppo olla tekemisissä - lapset sekä aikuiset viihtyvät yhdessä ilman yrittämistä.

Arki siis rullaa täällä jo, se selventää asioita aina valtavasti. Kaikilla rauhallisempi olo, kun päästiin kiinni niihin tuttuihin kaavoihin. Kaavoja tosin tällä hetkellä venettelee Matilda, jolla joko on täysi uhmakausi päällä tai eroahdistus - tai sitten molemmat. Varmaan molemmat. Uhmaikä tai mikä lie, mutta hermot meinaavat mulla mennä aivan totaalisesti. Kun joka ikiseen kysymykseen ja ehdotukseen saa aina vastauksen; EI. Ja kun joka kerta asiasta pitää väitellä, maanitella, neuvotella tai loppujen lopuksi tapella, niin ei ole hauskaa kenelläkään. Matilda paiskoo raivoissaan ovia, huutaa, kiljuu päivättäin. Mä olen oikeastaan aika kateellinen  hänelle, sillä mäkin haluaisin samoissa tilanteissa tehdä tismalleen samoin. Välillä kyllä saatan sortuakin moiseen ja tilanne saattaa hetken vaikuttaa siltä, että Jussi asuu 3 pienen lapsen kanssa..

Mutta oikeasti! Kuinka tästä selviää?! Mulle lupailivat, tuttavat ja neuvola, että ensimmäiset 2 vuotta (näin lähekkäin syntyneiden lasten kanssa) olisivat ne raskaimmat ja sitten se helpottaa. No, Lily on nyt 2,5 vuotta ja mun mielestä tämä vaan pahenee. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että he kaikki vain halusivat rauhoitella minua ja saada minut uskomaan, että selviän kyllä. Vähän sama kuin sanoisi ensisynnyttäjälle, ettei se synnytys nyt niin kauheasti satu. Sattuu muuten niin perkeleesti ja siitähän se "tuska" vasta alkaakin.

Eli joko joku muu on oikeasti kokenut jotain helpotusta jossain vaiheessa tai sitten mulle asiaa on vaan pehmitelty. No ei sille enää mitään mahda, soppa on valmis ja syvällä siinä ollaan. Päivä kerrallaan eteenpäin ja toivotaan parasta. Ok, mä voin antaa anteeksi näille lohduttaneille tahoille siinä, että he tuskin joutuivat elämään samanlaisissa olosuhteissa kuin me, mutta silti.. Kyllä kiristää. Välillä tosi tosi tosi paljon. Eli jos siellä on vielä joku, joka välillä kadehtien katsoo meidän kuvia, ties mistä, niin ei kyllä ole mitään kahdehdittavaa. Ei todellakaan.

Mä olen tässä miettinyt kauheasti miten kotiäitiys ja työelämä eroavat toisistaan. Ja olen tullut siihen tulokseen, että eivät kauheasti, yhtä ainoata valtavaa eroa lukuunottamatta. Ainoa iso ero, jonka olen huomannut näissä syvissä mietinnöissäni on  se, että työelämässä työpaikkaa ja pomoa voi vaihtaa, mutta noista lapsista ei pääse eroon. Mä olen ollut monta vuotta työelämässä ennen lapsia ja kokenut hyvinkin rankkoja vaiheita, mutta niistä on aina ollut mahdollista päästä eroon. Se tietty olisi tarkoittanut taloudellista ahdinkoa tai haasteita nyt vähintäänkin, mutta loppujen lopuksi ei mitään sen vakavampaa.

Nämä mun pomot ovat vaativimpia pomoja, joita olen koskaan tavannut. Ja uskallan väittää, etten missäään vaiheessa työelämääni tule koskaan törmäämään vastaanvanlaisiinn. Ja lupaan itselleni tässä ja nyt, jos sellaisia aikuisia pomoja on, mä en niille työskentele. Ikinä.


Mutta kuten olen sanonut joskus aikoinani, niinä hyvinä aikoina, niin nyt teen työtä jolla on tarkoitus. Kunpa tämä vaan voisi olla vähän helpompaa...

Kaikesta huolimatta molemmat tytöt voivat hyvin. Matildakin välillä uhman laantuessa osaa olla herttaisin olento maan päällä. Lily on kasvanut ja kehittynyt valtavasti, hän on pitkään ollut mun vauva, joka siis edelleenkin vaatii paljon syliaikaa. Hän kaivaa jostain esiin palan riepua, (riepu on nykyään tietääkseni 6 osassa) vaatii kädet ojossa päästä syliin ja käpertyy sitten pieneksi solmuksi siihen. Mutta siis tästäkin huolimatta on hänestä kasvanut iso tyttö. Puhua pälpättää päivät pitkät ja tekee kaiken perässä, mitä Matilda tekee. Paitsi uhmailun. Vielä. Tytöt tykkäävät laulaa ja tanssia, monta kertaa päivässä saan minä - ja naapurit - kuulla potpurin kaikista lapsten lauluista. Molemmat tytöt osaavat valtavan määrän lauluja ulkoa ja niistä tosiaan pääsevät nauttimaan minun lisäkseni moni muukin. Yksi heidän lempipaikkansa laulaa, on sisäpihamme leikkipuisto, josta laulu raikaa joka puolelle, kaikkien iloksi.
Molemmat tykkäävät kovasti myös piirtää, värittää ja maalata. Osaavat joskus jopa keskittyä oikein kunnolla tekemisiinsä ja silloin jälki voi olla todella mahtavaa. Liikunnallisesti Lily on ottanut Matildaa hurjasti kiinni, nyt hänkin juoksee, hyppii ja tanssii yhtä hienosti. Tänään Lily sai oman potkulaudan ja kypärän. Kypärää ei meinannut saada pois, kun oli aika mennä nukkumaan. Ja oli ihana nähdä, kuinka tärkeätä hänelle oli saada jotain sellaista, joka oli vain ja ainostaan tarkoitettu hänelle. Ennen ulosmenoa potkulauta oli mukana lounaalla ja kulki mukana pitkin asuntoa. Matildalla oma potkulauta, joten hän ei ollut Lilyn omasta liian kiinnostunut ja antoi näin Lilyn rauhasssa ihailla omaisuuttaan. Matildalla on paha tapa omia kaikki lelut, Lilynkin lelut. Toivottavasti tämä on vain vaihe, joku loppuu, kun tarpeeksi jaksaa painottaa jakamisen tärkeydestä.

Eikä siis pelkästään se ole Matilda, joka täällä kiukuttelee, kyllä Lily sen taidon myös hyvin taitaa. Mutta hassua, että kun Lily oli kärttyinen täti koko ensimmäisen vuotensa and then some, niin nyt vihdoin hän on pääasiassa vallan iloinen tapaus. Mutta jos Lily pääsee liian nälkäiseksi tai väsyneeksi, niin tiedossa on isoja ongelmia. Sitä narinaa, marinaa, vinkumista ja huutoa ei ole lainkaan helppoa saada loppumaan.. Eli osaavat kyllä molemmat tytöt tuon kiukuttelun kultaisen taidon, tietävät tasan mistä narusta vetää, niin saavat Äidin hermoromahduksen partaalle.

Tytöt ovat kyllä tulleet vihdoin siihen vaiheeseen, jossa yhdessä leikkiminen on oikeasti leikkimistä eikä enää pelkkää tappelua - vaikka sitäkin ilmenee vielä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta he voivat viettää kymmeniä minuutteja omassa huoneessaan ja leikki kuulostaa menevän hyvin. Yleensä kaikki onkin ihan hyvin, mutta on niitäkin hetkiä, kun käyn tarkistamassa tilanteen, joskus on tyhjennetty koko vaatekaapin sisältö lattialle, joskus tai siis tosi usein sängystä on vedetty kaikki lakanat ja peitot myttyyn lattialle, seassa on tietty jotain ruoan tähteitä ja on ollut sekin kerta, kun molemmat lapset ovat täysin alasti ja keskellä lattiaa ja kasa kakkaa. Olivat olleet "uimassa" ja sitten kävi Lilylla tällainen vahinko. Mahtavaa.

Kakkaan on nyt hyvä lopettaa, seuraavalla kerralla sitten jotain muuta tai sitten jatketaan tästä.
Lupaan skarpata tämän kirjoittelun kanssa. Tästä on mulle itsellenikin hyötyä..

Kivaa sunnuntaita ja alkanutta toukokuuta!

Suomessa

Ehdittiin nähdä Suomessa hetken lunta

Ah.. Mexico..

Mexico

Hei hei, Helsinki!

Meidän koti, Pontoppidans gate 12

Oslon oopperatalo

Vuoden viimeinen

Nyt kun tämä vuosi alkaa olla taputeltu, niin on aika vilkaista hieman taakseen.. vuosi on ollut enemmän tai vähemmän taistelua ja kaosta - hyvässä ja pahassa. Meillä on viime vuodet menneet vahvasti teemalla "muutoksia, muutoksia.." ja samalla linjalla jatketaan.

Tämä vuosi oli minun elämäni rankin vuosi. Muutto Thessalonikiin oli mieluisa mutta arki ja siihen opettelu oli haasteellista. Odotukset taisivat olla liian korkealla ja todellisuus olikin hankalaa ja yksinäistä. Yhtä totuttelua päivä toisensa jälkeen. Piti tottua täysin uuteen rytmiin, ilmastoon, kieleen, aakkosiin, kultturiin ja ihmisiin. Kaiken kanssa tuli haasteita, eikä mikään mennyt niin kuin oli suunnitellut.

Päivä kerrallaan sitä piti opetella uuteen elämään ja aina, kun jokin asia alkoi vihdoin toimia, tuli taas uusia haasteita. Kaikki piti taas rakentaa ihan alusta alkaen. Kaikesta kuitenkin selvittiin, välillä hammasta purren, joskus itkeä tihruttamalla ja joskus itku-potku-raivareilla. Yhtä vuoristorataa. Nyt yhden kesän täällä eläneinä ensi kesästä olisi tullut mahtava; tiedämme nyt kuinka toimia, minne mennä ja mitä tehdä. Ensi kesänä en olisi enää lasten kanssa yksin, viettäisin aikaa ystävien kanssa, lapset leikkisivät keskenään. Voisimme tehdä retkiä perheiden kesken, osaisimme paremmin kieltäkin."

Viime kesän jälkeen olemme saaneet kourallisen uusia ystäviä ja syksyn tuloa odotettiin innolla, koska olimme suunnitelleet laittaa Matildan tarhaan, olimme jopa päässeet niin pitkälle, että paikkakin oli valittu. Mutta sitten tuli tieto, että Jussi vaihtaa työpaikkaa alkuvuodesta, helmikuussa.

Tiedon uudesta työpaikasta otin vastaan ristiriitaisin tuntein; tietenkin olin onnellinen Jussin puolesta, jolle muutos oli tärkeä askel. Mutta itselleni edessä oli taas hyvästien sanominen ihmisille, joihin olen saanut kunnian tutustua. Ystäviä, joiden kanssa voi olla aivan oma itsensä, joilla on myös lapsia ja jotka tietävät myös, millaista on elää vieraassa maassa. He ymmärtävät tuskasi ja osaavat tukea ja auttaa; kuuntelmalla, kertomalla vinkkejä tai vain kaatamalla lasiisi lisää viiniä.

Toki samalla kun suren tulevia hyvästejä, tunnistan sisälläni jo tutun kipinän, joka innolla odottaa, mihin mistä seikkailusta meidät seuraavaksi löytää. Vaikka raskasta onkin taas jättää jälkeen tutuiksi tulleen paikat, ystävät ja tavat, on jännittävää miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiedän, ettei helpolla tulla seuraavassakaan paikassa pääsemään, mutta ainakin tiedän, että kaikesta kyllä selviää. Dublin ja Thessaloniki ovat opettaneet ainakin sen, että sykli on aina sama; ensimmäiset kuukaudet ovat ihanaa ja jännittävää tutustumista, sitten alkaa haastavimmat kuukaudet; kuinka saada se arki toimimaan jälleen uudessa paikassa. 8 ensimmäistä kuukautta ovat rankimmat, sillä siihen sisältyy kaikki mahdolliset ylä- ja alamäet, sitten alkaa helpottamaan.

Jos kaikki olisi tänä syksynä mennyt kuin Strömsössä, olisi tuo työpaikan vaihdos ollut aivan selvää kauraa ja stressitön prosessi. Mutta koska emme ole Strömsössä, vaan täällä Kreikassa ja olemme me, koko hommahan oli yksi murheen kryyni ja loputon stressin aihe. Vasta joulukuun alussa saatiin lopullinen vahvistus ja papereihin nimet, tietenkin näitä vaiheita edelsi kuukausien hiljaiseloa ja epätietoisuutta. Vieläkään emme tiedä muuta, kuin että Jussi aloittaakin jo tammikuun lopulla - eli kuukautta aiemmin, kuin olisi alunperin ilmoitettu. Toistaiseksi emme edes tiedä, mihin seuraavaksi päädymme, joten tulemme Suomeen ja katsotaan siitä sitten, mihin pitää lähteä. Mitä turhaan sitä kertomaan tällaisia asioita, epävarmuushan on kivan haasteellista! Jatketaan siis tätä, päivä kerrallaan-tyyliä ja koitetaan olla liikaa stressaamatta. Vaikka myönnettäköön, että tuossa marras-joulukuun vaihteessa stressitaso pääsi välillä nousemaan ahdistavalle tasolle. Ei aina onnistuttu luottamaan siihen, että kyllä se elämä kantaa. Nyt luottoa on taas vähän enemmän ja epävarmuuden myrsky on laantumaan päin.

Tytöt innolla odottavat jo Suomeen tuloa - ja lunta! Matilda varsinkin kyselee päivittäin, koska mennään Suomeen. Molemmat tytöt voivat tällä hetkellä hyvin, mutta syksy/talvi on ollut kyllä yhtä sairastelua. Jos ei ole nuha, se on sitten vatsatauti, jos ei vatsatauti niin sitten yskä, jos ei yskä, niin silmä-tai korvatulehdus tai sitten kaikki edellä mainitut kerralla. Koko ajan jotain.. Tämä ilmasto ilmeisesti estää bakteerien tuhon, joten jokainen muksu on jatkuvasti kipeänä ja tartuntoja tulee kuin sieniä sateella. Tämäkin yksi asia, joka on hankaloittanut elämää jonkin verran..

Matilda on käynyt lauantaisin Suomi-koulussa, mikäli ei ole ollut kipeä. Hän viihtyy siellä, kun saa leikkiä ikästensä kanssa, jotka puhuvat samaa kieltä. Vaikka eipä tytöille ole ollut yhteinen kieli esteenä leikkimiseen muiden kanssa. Lapset tulevat niin helposti toimeen vaikka yhteistä kieltä ole. Siinä olisi meille aikuisille paljon opittavaa. On surullista, että M joutuu lopettamaan Suomi-koulun kesken, mutta ehkä vastaavaan pääsee sitten jossain muualla. Ennen Joulua olimme Suomi-koulun 20-vuotis juhlissa ja oli todella mukava tavata paremmin paikallista Suomi-yhteisöä täällä. Niin mukavia ja lämpimiä ihmisiä, todella sääli lähteä pois, kun juuri on heihin tutustunut.

Lily kasvaa ja kehittyy huimaa vauhtia. Marraskuussa juhlimme hänen 2-vuotis juhlia. Järjestimme juhlat meidän vakkari sisäleikkipaikassa. Vieraita oli paljon, aikuisia ja lapsia. Lapset kaikki leikkivät ja viihtyivät, aikuiset joivat viiniä ja juttelivat keskenään - täydellinen ilta! Lily sai valtavan määrän lahjoja, jotka Matilda tietenkin omi itselleen. Oli todella ihanaa, että Oma ja Opa olivat mukana paikan päällä juhlimassa Lilyn merkkipäivää.

Marraskuun alussa Papu oli meidän vieraanamme reilun viikon. Odotimme innolla Papua vieraaksi, jotta hän näkisi ja kokisi, millaista meidän arkemme täällä on. Kävi tietysti niin ikävästi sitten, että olimme sitten kaikki kipeänä, Papua lukuunottamatta. Hän sai kunnian hoitaa meitä, teki ruokaa ja siivosi - kiitos Isi! Ehdimme sentään jotain tehdä ennen, kuin sairastuimme. Kävimme katsomassa Aleksanteri Suuren isän, Philippos 2:n hautakumpua ja kaivauksia siinä lähistöllä. Se olikin sitten todella vaikuttava kokemus. Kun tuhansia vuosia vanhoja esineitä ja rakennelmia katseli siellä, tuli väistämättä mieleen, mitä me jätämmä jälkeemme… mitä tulevat sukupolvet meistä miettivät.. Jätämme todennäköisesti jälkeemme vain muoviroskaa ja ongelmajätettä, ja kaiken tiedon löytää netistä. Eipä tarvitse paljon sitten miettiä. Toisaalta tällä tavalla jos jatketaan, montako sukupolvea jaksaa maapallo vielä katsoa..

Papun jälkeen tuli siten Oma ja Opa. Heidän vierailunsa oli tytöille yhtä ilakointia ja minäkin pääsin vapaalle hieman. Jouluksi tänne saimme Noonan, Ämmin sekä Tony-serkun. Joulu oli ihana! Viime vuonna juhlimme Joulua nelisteen perheen kesken Dublinissa ja tänä vuonna sitä oli meidän kanssa jakamassa ihanat perheenjäsenet. Oli hauskaa, hyvää ruokaa, viiniä, todella paljon naurua. Ja niin kuin aikaisemmin sanonut; siinä Tony-Oskarissa on jotain ihmeellistä! Aivan huipputyyppi! Sellainen ihminen, joka luo valoa jokaiseen ympärillään olevaan. Kiitos, Tony, kun tulit taas luoksemme!

 Kävimme kaikki yhdessä retkellä Olympus vuorella. Oli muuten hienot maisemat! Ja oli muuten todella kuumottavaa ajaa ylös sekä alas serpenttiini-tietä.. pienikin virhe kaasun, jarrun tai kytkimen kanssa ja tarina päättyisi todella ikävällä tavalla. Onneksi mitään tuollaista ei tapahtuntut, vaan saimme kokea ja nähdä jotain aivan ainutlaatuista.

Olympus oli todella hieno ja niin paljon yhtä hienoja nähtävyyksiä täällä päin on vaikka kuinka. Ja nyt niin moni asia jää kokematta ja näkemättä, kun lähdemmekin jo nyt pois. Haaveilen jo lomasta täällä, jos saisin järjestettyä asiat niin, että voisin kesällä lentää tänne yksin joksikin aikaa. Jussi on kuitenkin töissä koko kesän, sitten vaan pitäisi järjestää tytöille seuraa... mites on, isovanhemmat..?


Ilomielin hyvästelen tämän kuluneen vuoden ja toivotan tarvetulleeksi tulevan vuoden, 2015. En usko että tulevasta vuodesta tulee juurikaan helpompaa, mutta taas on vähän enemmän kokemusta ja taitoa selviytyä, välillä jopa mahdottomaltakin tuntuvista tilanteista.

Tämä jatkuva muutos muistuttaa myös olemaan kiitollinen elämäämme tulevista uusista ihmisistä ja kokemuksista. Ja mikä tärkeintä; opettaa tajuamaan, että kaikki on vain väliaikaista - kuten tämä meidän elämämme täällä maapallolla. Ensi vuoden mottoni onkin siten: Ei pidä liikaa tarkertua ja kiintyä paikkoihin tai ihmisiin; mene, koe ja elä!

Tervetuloa vuosi 2015!

Hyvää Uutta Vuotta!

Matilda ja Paris

Tytöt Suomi-Koulussa

Halloween

Papu ja tytöt

Jumppahetki Papun kanssa

Lilyn 2.v synttärikakku

Lilyn synttärijuhlat

Hyvää Joulua!

Olympus

Olympus

Olympus