Pohjakosketus

Tasaista räpiköintiä oli tuo toukokuu.
Voimat olivat äärirajoilla, mielestä nyt puhumattakaan. Hassua ajatella, että silloin kun M oli vasta vauva ja helppo vauva kun oli, niin kuinka vähän sitä silloin ajatteli tulevaa. Silloin sitä vain meni rattaita lykkien kahvioihin ja lounastreffeille. Siellä vauva oli nätisti, söi pullosta tai tissistä ja sitten taas nukkui - helppoa kuin heinänteko.

L syntyi ja meidän elämäntilanne muutenkin mullistui valtavasti, niin enää ei tarvinnut kauheesti miettiä kahvittelua tai mitään muutakaan. Piti vain selvitä päivästä läpi, niin että kaikki voivat hyvin. Aika pitkään sama toistui, vaikka haasteita olikin, niin silti nyt jälkeenpäin se superhelppoa verrattuna nyt tähän tämän hetkiseen tilanteeseen.

Muutama viikko takaperin koin oman pohjakosketuksen Äitinä. Menetin hermoni täysin. Asia lähti niinkin yksinkertaisesta ja pienen pienestä asiasta, kuin sukkahousut. Tilannetta kesti aika pitkään, niin että M huusi ja raivosi omassa huoneessa, kun minä sen aikaa laitoin keittiötä kuntoon ja valmistelin Lilya päiväunille. Jossain vaiheessa kuitenkin tilanne meni siihen, että M ja minä huudamme ja itkemme. Muistan huutaneeni niin kovaa, kuin keuhkoistani lähti; NYT SÄ SAATANA LOPETAT!!!!  Ja M huutaa takaisin; ENKÄ LOPETA!!!! Molemmat itkee ja tilanne on aivan älytön.. Mä lähdin sitten tilanteesta ovet paukkuen keittiöön rauhoittumaan. Mä en eläessäni ole ollut niin vihainen.. kunnes tajusin tosi pian, että itsellenihän mä tässä vasta vihainen olenkin. Siitä lähti sellainen syyllisyysvuoristorata, että vielä nytkin alkaa itkettää kun mietin sitä.
Kun vihdoin M saatiin rauhoittumaan ja molemmat tytöt päikkäreille, mä romahdin totaalisesti. Sain Noonalta lohduttavia, mutta myös hyvin huolestuneita katseita ja sanoja.

Ahdingon ollessa syvimmillään laitoin viestiä ystävälle, joka on käynyt samanlaisen vaiheen läpi,  "kuinka tästä selviää.?" Vastausta ei onneksi tarvinnut kauaa odottaa ja sieltä tuli juuri ne sanat, jotka mun piti saada kuulla tuohon mun ahdinkoon. Vaikka tiedän, etten ole ainoa vanhempi, edes tässä perheessä, joka lapsille huutaa ja raivoaa, se piti taas saada kuulla. Sain myös paljon kauniita sanoja ja neuvoja, jotka toivat toivoa mun epätoivoon.
Hän myös myönsi, että ei itse pitänyt pikkulapsiajasta, sillä niin raskasta se oli. Ja tuo nimenomainen lause oli mulle käänteentekevä. Ikään kuin sain myöntää itselleni, että on ihan ok välillä suorastaan vihatata tätä taistelua, lapsia ja kaikkea mitä tähän tämän hetkiseen elämään liittyy. Tuon romahduksen jälkeen istuin seuraavana päivänä yksin ulkona ja koin pienen valaistumisen hetken; se, että romahdan, ei tarkoita sitä, että mun pitää kasata itseni aina vaan samanlaiseen muottiin kuin ennen, vaan katsoa uteliaasti, mitä näistä paloista voi nyt saada aikaiseksi. Ettei turhaan väkisin koita pitää kiinni vanhoista, aikansa eläneistä käsityksistä itsestään tai vaikka äityidestä ja ihan kaikesta. Voin nyt rehellisesti myöntää, että tuskin tulen kauheasti kaipaamaan tätä synkkää ja raskasta vaihetta, vaikka ihaniakin hetkiä tietysti on. Niitä ihania hetkiä muistelen ja arvostan myöhemmin enenmmän kuin nyt voin edes kuvitellakaan.

Ylihuomenna Sara-sisko tulee meille mun avuksi tyttöjen kanssa ja viipyy kesäkuun loppuun. En vielä tiedä, kuinka osaan luopua vallasta, vaikka olen tästä tilanteesta haaveillut jo viikkoja. Mulle itselleni riittää jo se, että joku muu välillä keksii noille tekemistä ja vie ulos, tai ihan mitä vaan. Tuon ajan kun Sara täällä on, olen luvannut itselleni, että keskityn saamaan itseni takas omille jaloilleni. Pidän itsestäni parempaa huolta, kun ei tarvitse kaikkea enrgiaa suunnata tytöille. Tästä kuusta tulee kyllä todella mielenkiintoinen..