Nyt kun tämä vuosi alkaa olla taputeltu, niin on aika vilkaista hieman taakseen.. vuosi on ollut enemmän tai vähemmän taistelua ja kaosta - hyvässä ja pahassa. Meillä on viime vuodet menneet vahvasti teemalla "muutoksia, muutoksia.." ja samalla linjalla jatketaan.
Tämä vuosi oli minun elämäni rankin vuosi. Muutto Thessalonikiin oli mieluisa mutta arki ja siihen opettelu oli haasteellista. Odotukset taisivat olla liian korkealla ja todellisuus olikin hankalaa ja yksinäistä. Yhtä totuttelua päivä toisensa jälkeen. Piti tottua täysin uuteen rytmiin, ilmastoon, kieleen, aakkosiin, kultturiin ja ihmisiin. Kaiken kanssa tuli haasteita, eikä mikään mennyt niin kuin oli suunnitellut.
Päivä kerrallaan sitä piti opetella uuteen elämään ja aina, kun jokin asia alkoi vihdoin toimia, tuli taas uusia haasteita. Kaikki piti taas rakentaa ihan alusta alkaen. Kaikesta kuitenkin selvittiin, välillä hammasta purren, joskus itkeä tihruttamalla ja joskus itku-potku-raivareilla. Yhtä vuoristorataa. Nyt yhden kesän täällä eläneinä ensi kesästä olisi tullut mahtava; tiedämme nyt kuinka toimia, minne mennä ja mitä tehdä. Ensi kesänä en olisi enää lasten kanssa yksin, viettäisin aikaa ystävien kanssa, lapset leikkisivät keskenään. Voisimme tehdä retkiä perheiden kesken, osaisimme paremmin kieltäkin."
Viime kesän jälkeen olemme saaneet kourallisen uusia ystäviä ja syksyn tuloa odotettiin innolla, koska olimme suunnitelleet laittaa Matildan tarhaan, olimme jopa päässeet niin pitkälle, että paikkakin oli valittu. Mutta sitten tuli tieto, että Jussi vaihtaa työpaikkaa alkuvuodesta, helmikuussa.
Tiedon uudesta työpaikasta otin vastaan ristiriitaisin tuntein; tietenkin olin onnellinen Jussin puolesta, jolle muutos oli tärkeä askel. Mutta itselleni edessä oli taas hyvästien sanominen ihmisille, joihin olen saanut kunnian tutustua. Ystäviä, joiden kanssa voi olla aivan oma itsensä, joilla on myös lapsia ja jotka tietävät myös, millaista on elää vieraassa maassa. He ymmärtävät tuskasi ja osaavat tukea ja auttaa; kuuntelmalla, kertomalla vinkkejä tai vain kaatamalla lasiisi lisää viiniä.
Toki samalla kun suren tulevia hyvästejä, tunnistan sisälläni jo tutun kipinän, joka innolla odottaa, mihin mistä seikkailusta meidät seuraavaksi löytää. Vaikka raskasta onkin taas jättää jälkeen tutuiksi tulleen paikat, ystävät ja tavat, on jännittävää miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiedän, ettei helpolla tulla seuraavassakaan paikassa pääsemään, mutta ainakin tiedän, että kaikesta kyllä selviää. Dublin ja Thessaloniki ovat opettaneet ainakin sen, että sykli on aina sama; ensimmäiset kuukaudet ovat ihanaa ja jännittävää tutustumista, sitten alkaa haastavimmat kuukaudet; kuinka saada se arki toimimaan jälleen uudessa paikassa. 8 ensimmäistä kuukautta ovat rankimmat, sillä siihen sisältyy kaikki mahdolliset ylä- ja alamäet, sitten alkaa helpottamaan.
Jos kaikki olisi tänä syksynä mennyt kuin Strömsössä, olisi tuo työpaikan vaihdos ollut aivan selvää kauraa ja stressitön prosessi. Mutta koska emme ole Strömsössä, vaan täällä Kreikassa ja olemme me, koko hommahan oli yksi murheen kryyni ja loputon stressin aihe. Vasta joulukuun alussa saatiin lopullinen vahvistus ja papereihin nimet, tietenkin näitä vaiheita edelsi kuukausien hiljaiseloa ja epätietoisuutta. Vieläkään emme tiedä muuta, kuin että Jussi aloittaakin jo tammikuun lopulla - eli kuukautta aiemmin, kuin olisi alunperin ilmoitettu. Toistaiseksi emme edes tiedä, mihin seuraavaksi päädymme, joten tulemme Suomeen ja katsotaan siitä sitten, mihin pitää lähteä. Mitä turhaan sitä kertomaan tällaisia asioita, epävarmuushan on kivan haasteellista! Jatketaan siis tätä, päivä kerrallaan-tyyliä ja koitetaan olla liikaa stressaamatta. Vaikka myönnettäköön, että tuossa marras-joulukuun vaihteessa stressitaso pääsi välillä nousemaan ahdistavalle tasolle. Ei aina onnistuttu luottamaan siihen, että kyllä se elämä kantaa. Nyt luottoa on taas vähän enemmän ja epävarmuuden myrsky on laantumaan päin.
Tytöt innolla odottavat jo Suomeen tuloa - ja lunta! Matilda varsinkin kyselee päivittäin, koska mennään Suomeen. Molemmat tytöt voivat tällä hetkellä hyvin, mutta syksy/talvi on ollut kyllä yhtä sairastelua. Jos ei ole nuha, se on sitten vatsatauti, jos ei vatsatauti niin sitten yskä, jos ei yskä, niin silmä-tai korvatulehdus tai sitten kaikki edellä mainitut kerralla. Koko ajan jotain.. Tämä ilmasto ilmeisesti estää bakteerien tuhon, joten jokainen muksu on jatkuvasti kipeänä ja tartuntoja tulee kuin sieniä sateella. Tämäkin yksi asia, joka on hankaloittanut elämää jonkin verran..
Matilda on käynyt lauantaisin Suomi-koulussa, mikäli ei ole ollut kipeä. Hän viihtyy siellä, kun saa leikkiä ikästensä kanssa, jotka puhuvat samaa kieltä. Vaikka eipä tytöille ole ollut yhteinen kieli esteenä leikkimiseen muiden kanssa. Lapset tulevat niin helposti toimeen vaikka yhteistä kieltä ole. Siinä olisi meille aikuisille paljon opittavaa. On surullista, että M joutuu lopettamaan Suomi-koulun kesken, mutta ehkä vastaavaan pääsee sitten jossain muualla. Ennen Joulua olimme Suomi-koulun 20-vuotis juhlissa ja oli todella mukava tavata paremmin paikallista Suomi-yhteisöä täällä. Niin mukavia ja lämpimiä ihmisiä, todella sääli lähteä pois, kun juuri on heihin tutustunut.
Lily kasvaa ja kehittyy huimaa vauhtia. Marraskuussa juhlimme hänen 2-vuotis juhlia. Järjestimme juhlat meidän vakkari sisäleikkipaikassa. Vieraita oli paljon, aikuisia ja lapsia. Lapset kaikki leikkivät ja viihtyivät, aikuiset joivat viiniä ja juttelivat keskenään - täydellinen ilta! Lily sai valtavan määrän lahjoja, jotka Matilda tietenkin omi itselleen. Oli todella ihanaa, että Oma ja Opa olivat mukana paikan päällä juhlimassa Lilyn merkkipäivää.
Marraskuun alussa Papu oli meidän vieraanamme reilun viikon. Odotimme innolla Papua vieraaksi, jotta hän näkisi ja kokisi, millaista meidän arkemme täällä on. Kävi tietysti niin ikävästi sitten, että olimme sitten kaikki kipeänä, Papua lukuunottamatta. Hän sai kunnian hoitaa meitä, teki ruokaa ja siivosi - kiitos Isi! Ehdimme sentään jotain tehdä ennen, kuin sairastuimme. Kävimme katsomassa Aleksanteri Suuren isän, Philippos 2:n hautakumpua ja kaivauksia siinä lähistöllä. Se olikin sitten todella vaikuttava kokemus. Kun tuhansia vuosia vanhoja esineitä ja rakennelmia katseli siellä, tuli väistämättä mieleen, mitä me jätämmä jälkeemme… mitä tulevat sukupolvet meistä miettivät.. Jätämme todennäköisesti jälkeemme vain muoviroskaa ja ongelmajätettä, ja kaiken tiedon löytää netistä. Eipä tarvitse paljon sitten miettiä. Toisaalta tällä tavalla jos jatketaan, montako sukupolvea jaksaa maapallo vielä katsoa..
Papun jälkeen tuli siten Oma ja Opa. Heidän vierailunsa oli tytöille yhtä ilakointia ja minäkin pääsin vapaalle hieman. Jouluksi tänne saimme Noonan, Ämmin sekä Tony-serkun. Joulu oli ihana! Viime vuonna juhlimme Joulua nelisteen perheen kesken Dublinissa ja tänä vuonna sitä oli meidän kanssa jakamassa ihanat perheenjäsenet. Oli hauskaa, hyvää ruokaa, viiniä, todella paljon naurua. Ja niin kuin aikaisemmin sanonut; siinä Tony-Oskarissa on jotain ihmeellistä! Aivan huipputyyppi! Sellainen ihminen, joka luo valoa jokaiseen ympärillään olevaan. Kiitos, Tony, kun tulit taas luoksemme!
Kävimme kaikki yhdessä retkellä Olympus vuorella. Oli muuten hienot maisemat! Ja oli muuten todella kuumottavaa ajaa ylös sekä alas serpenttiini-tietä.. pienikin virhe kaasun, jarrun tai kytkimen kanssa ja tarina päättyisi todella ikävällä tavalla. Onneksi mitään tuollaista ei tapahtuntut, vaan saimme kokea ja nähdä jotain aivan ainutlaatuista.
Olympus oli todella hieno ja niin paljon yhtä hienoja nähtävyyksiä täällä päin on vaikka kuinka. Ja nyt niin moni asia jää kokematta ja näkemättä, kun lähdemmekin jo nyt pois. Haaveilen jo lomasta täällä, jos saisin järjestettyä asiat niin, että voisin kesällä lentää tänne yksin joksikin aikaa. Jussi on kuitenkin töissä koko kesän, sitten vaan pitäisi järjestää tytöille seuraa... mites on, isovanhemmat..?
Ilomielin hyvästelen tämän kuluneen vuoden ja toivotan tarvetulleeksi tulevan vuoden, 2015. En usko että tulevasta vuodesta tulee juurikaan helpompaa, mutta taas on vähän enemmän kokemusta ja taitoa selviytyä, välillä jopa mahdottomaltakin tuntuvista tilanteista.
Tämä jatkuva muutos muistuttaa myös olemaan kiitollinen elämäämme tulevista uusista ihmisistä ja kokemuksista. Ja mikä tärkeintä; opettaa tajuamaan, että kaikki on vain väliaikaista - kuten tämä meidän elämämme täällä maapallolla. Ensi vuoden mottoni onkin siten: Ei pidä liikaa tarkertua ja kiintyä paikkoihin tai ihmisiin; mene, koe ja elä!
Tervetuloa vuosi 2015!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti