Uusi alku

Tämä vuosi on jo melkein taputeltu, kun suuntaamme lauantaina kohti etelän lämpöä, seuraavaan kohteeseemme; Teneriffalle.

Tajusin tässä yhtenä päivänä syyn siihen, miksi en ole kirjoittanut tänne aikoihin, vaikka asiaa olisikin ollut roppakaupalla. Syy tuli mieleeni aika selvänä; en pystynyt kohtamaan alkukesän tunnelmia. Tunnelma viime kirjoituksen aikoihin oli hyvin synkkä; olin henkisesti sekä fyysisesti aivan lopussa. En edes itse tuolloin tajunnut, kuinka huonosti loppujen lopuksi voin tuolloin. Vieläkin ahdistus kuristaa kurkkua, kun ajattelen loppukevään tunnelmia..

Onneksi moni asia muuttui heti kirjoituksen jälkeen; ensimmäinen ja tärkein oli Saran saapuminen avuksemme. Saran tulon tarkoitus oli auttaa minua lasten hoidossa, mutta enemmän Sara taisi loppujen lopuksi hoitaa minua- vaikka tosin hurjan iso apu oli myös lasten kanssa.  Sara viipyi meillä kuukauden päivät, jotka ovat minulle kultaakin arvokkaammat. En jaksa enää muistaa, kuinka monet illat istuimme keskustelemassa, kuuntelemassa toista, olimme tukena toinen toisillemme. Kävimme elämän ilot, surut, ylä-ja alamäet tapahtuma tapahtumalta läpi. Teimme upeita läpimurtoja yksin ja yhdessä.

Oli uskomatonta huomata, kuinka samanlaisia olimme – kuinka samanlaisia ovat ongelmamme ja käytösmallimme, vaikka emme koskaan ole eläneet samassa kodissa.  Ymmärrys toisen ongelmiin oli aivan uudella tasolla, kun pystyi itse täysin samaistumaan kokemuksiin.

Kiitos, Sara. Kiitos joka ikisestä hetkestä. Vaalin niitä hetkiä ikuisesti ja tulen aina olemaan puolellasi ja uskomaan sinuun – Sulla on edessä uskomaton elämä. Kun miettii, kuinka paljon olet jo nyt saanut vanhoja haavoja hoidettua, sulla on uskomattomat voimavarat joita osaat pian käyttää, niin että siitä hyötyy muiden lisäksi myös sinä itse. Sulla on valtava sydän ja ymmärrys muita kohtaan. Olet äärimmäisen rakas ja korvaamattoman arvokas -  älä ikinä anna kenenkään väittää mitään muuta.

Sarasta saankin kivan aasinsillan tähän päivään – jäädään odottamaan Saran tuloa Teneriffalle…

Palasimme Oslosta Helsinkiin syyskuun lopulla ja me tyttöjen kanssa päätettiin hetkeksi jäädä tänne, J sitten reissasi Teneriffan, tuttavallisemmin Tenskun, ja Helsingin väliä tässä pari kuukautta. Mä kävin haistelemassa uusia tuulia duunissa ja tytöt aloittivat tarhan.

Aika hektiset kaksi kuukautta ovat nyt takana. En voi muuta kuin nostaa hatun päästä teille kaikille, jotka teette tuota rundia päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen.. mä olen aivan hajalla tästä kahden kuukauden rupeamasta! Ja me sentään päästiin aika helpolla, sillä kun Jussi oli täällä, hän hoito tyttöjen tarhahommat ja mä sain keskittyä pelkästään työntekoon.

Tässä tulikin sitten taas todistettua tutu väittämä jälleen kerran todeksi; ongelmien määrä on vakio. Eli täytyy vissiin vaan nyt myöntää  itselleen, että kyseessä on näihin ikävuosiin (lasten iät) liittyvät kiireet ja ongelmat – ei niitä pääse karkuun täällä Suomessa ja eikä missään paratiisisaarella. Okei, ehkä ilmasto voi auttaa kestämään sen tiedon kanssa, että ei kohta tarvitse tapella niiden haalareiden ja rukkasten kanssa. Mutta vastapainoksi siellä muualla puuttuu taas sitten kaikki tukiverkosto ja muut asiat, joita täällä pitää täysin itsestäänselvyytenä. Että ei tässä mitään helpotuksia ole jaossa, moneen vuoteen. Koitetaan siis vaan kestää, jonain päivänä lapset on isoja ja me voidaan alkaa haparoivasti tehdä jotain oikeasti omia juttuja. En edes halua vielä edes nanosekunnin vertaa miettiä, millaista on kun nuo kaksi tanttarallaa ovat teini-iän kynnyksellä..

Lauantaina kun suuntaamme etelään, moni asia on muuttunut. Moneen asiaan on saatu pitkään kaivattua perspektiiviä; itse koen hyvin vahvasti sen, että hinnalla millä hyvänsä me pidämme perheemme kasassa. J:n työ on sellainen, että Suomessa työllistymiselle on aika pienet mahdollisuudet, joten ulkomailla oleilu on tällä hetkellä ainoa realistinen vaihtoehto.

Itse avioeroperheen lapsena koen hyvin tärkeäksi sen, että perheen yhdessä pitämisen eteen on tehtävä monia kompromisseja. Mielestäni ei ole juuri mitään sellaista, mistä kokisin jääväni enää paitsi tai kokisin luopuvani jostain tärkeästä, kun perheemme kanssa tuolla maailmalla painamme – päinvastoin. Rankoista hetkistä (mennesitä ja tulevista) huolimatta, kaikki ne ovat ehdottomasti kokemisen arvoisia.