Kotisatama.: Tarina jatkuu Oslossa

Terveisiä Oslosta!

Paljon aikaa on ehtinyt kulua viime kerrasta - taas. Paljon on myös tähän väliin mahtunut, joista enää puoliakaan en muista.. Muutto pois Kreikasta, Helsingissä ehdittiin loppujen lopuksi viipyä melkein 2,5 kuukautta ja sitten maaliskuun lopulla muutto tänne Osloon. Ja olihan siinä välissä pieni lomaviikko San Diegossa, sitä ei voi eikä halua unohtaa.

Suomi-aika meni loppu- ja alkuvuoden taisteluista toipumiseen. En siis itse saanut juuri mitään järkevää aikaiseksi koko tuona aikana, sillä akkuja oli pakko latailla kunnolla. Monet luvatut treffit jäivät taas sopimatta, moni näkemättä ja paljon tekemättä. Mutta ensimmäisen kerran se ei tunnu pahalta- päin vastoin. Tällä kertaa aika tuli kulutettua juuri tasan niin, kuin se pitikin kuluttaa eli lepäilemällä. Jos minä ja Jussi kun koitimme ottaa "loman" iisisti, niin tytöt sen sijaan saivat remuta sitten oikein sydämmensä kyllyydestä. Seuraa ja leikittäjiä riitti, jopa siihen pisteeseen asti, että tytöt olivat todella ylikierroksilla, kun sitten vihdoin päästiin jatkamaan eteenpäin ja rauhoittumaan omaan arkeen.

Muutto tänne on ollut ehdottomasti helpoin ja kivuttomin meidän aikuisten osalta, mutta lapset, Matilda etenkin, ottivat muuton aika raskaasti. Hurjaa kiukuttelua ja raivoamista, itkua ja huutamista. He olivat jo niin ehtineet tottua siihen, että isovanhemmat ovat läsnä tavalla tai toisella koko ajan. Omin luona kun asuttiin, hän oli arjessa hyvin kiinni. Kaikki muut isovanhemmat kyläilivät ja leikittivät tyttöjä aina kun sopiva hetki tuli, ja niitä tuli paljon. Tärkeitä hetkiä tytöille ja tietysti myös isovanhemmille ja isoisovanhemmille.

Mutta kuten jo samoin, muuttona tämä on ollut ehdottomasti helpoin, verrattuna pariin edelliseen. Tänne on ollut helppo sopeutua. Alue (Sagene) ja asunto ovat kuin entuudestaan tuttuja. Alueena tämä Sagene on kuin Kallio tai Vallilla ja asunto sijaitsee 100 vuotta vanhassa talossa ja näin ollen muistuttaa vahvasti hengeltään meidän vanhaa Karhupuiston kotia. Muutenkin Norjalainen kulttuuri on sen verran lähellä meidän omaamme, ettei kauheasti mene aikaa ihmettelyyn. Verkostoituminen on myös ollut tällä kertaa helpompaa ja nopeampaa, kuin koskaan aikaisemmin. Olen kuukauden sisällä saanut 2 uutta ystävää, joiden kanssa on helppo olla oma itsensä. Kiitän onnentähtiäni ja verkostojani näistä! Muutto ja sopeutuminen on aina voimia vievää, mutta kun jo tässä vaiheessa on ystäviä, joiden kanssa voi käydä purkamassa tuntojaan vaikkapa viinilasin ääressä, on se äärimmäisen mahtavaa. Olemme myös perheenä saaneet ystäviä, joiden kanssa on helppo olla tekemisissä - lapset sekä aikuiset viihtyvät yhdessä ilman yrittämistä.

Arki siis rullaa täällä jo, se selventää asioita aina valtavasti. Kaikilla rauhallisempi olo, kun päästiin kiinni niihin tuttuihin kaavoihin. Kaavoja tosin tällä hetkellä venettelee Matilda, jolla joko on täysi uhmakausi päällä tai eroahdistus - tai sitten molemmat. Varmaan molemmat. Uhmaikä tai mikä lie, mutta hermot meinaavat mulla mennä aivan totaalisesti. Kun joka ikiseen kysymykseen ja ehdotukseen saa aina vastauksen; EI. Ja kun joka kerta asiasta pitää väitellä, maanitella, neuvotella tai loppujen lopuksi tapella, niin ei ole hauskaa kenelläkään. Matilda paiskoo raivoissaan ovia, huutaa, kiljuu päivättäin. Mä olen oikeastaan aika kateellinen hänelle, sillä mäkin haluaisin samoissa tilanteissa tehdä tismalleen samoin. Välillä kyllä saatan sortuakin moiseen ja tilanne saattaa hetken vaikuttaa siltä, että Jussi asuu 3 pienen lapsen kanssa..

Mutta oikeasti! Kuinka tästä selviää?! Mulle lupailivat, tuttavat ja neuvola, että ensimmäiset 2 vuotta (näin lähekkäin syntyneiden lasten kanssa) olisivat ne raskaimmat ja sitten se helpottaa. No, Lily on nyt 2,5 vuotta ja mun mielestä tämä vaan pahenee. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että he kaikki vain halusivat rauhoitella minua ja saada minut uskomaan, että selviän kyllä. Vähän sama kuin sanoisi ensisynnyttäjälle, ettei se synnytys nyt niin kauheasti satu. Sattuu muuten niin perkeleesti ja siitähän se "tuska" vasta alkaakin.

Eli joko joku muu on oikeasti kokenut jotain helpotusta jossain vaiheessa tai sitten mulle asiaa on vaan pehmitelty. No ei sille enää mitään mahda, soppa on valmis ja syvällä siinä ollaan. Päivä kerrallaan eteenpäin ja toivotaan parasta. Ok, mä voin antaa anteeksi näille lohduttaneille tahoille siinä, että he tuskin joutuivat elämään samanlaisissa olosuhteissa kuin me, mutta silti.. Kyllä kiristää. Välillä tosi tosi tosi paljon. Eli jos siellä on vielä joku, joka välillä kadehtien katsoo meidän kuvia, ties mistä, niin ei kyllä ole mitään kahdehdittavaa. Ei todellakaan.

Mä olen tässä miettinyt kauheasti miten kotiäitiys ja työelämä eroavat toisistaan. Ja olen tullut siihen tulokseen, että eivät kauheasti, yhtä ainoata valtavaa eroa lukuunottamatta. Ainoa iso ero, jonka olen huomannut näissä syvissä mietinnöissäni on se, että työelämässä työpaikkaa ja pomoa voi vaihtaa, mutta noista lapsista ei pääse eroon. Mä olen ollut monta vuotta työelämässä ennen lapsia ja kokenut hyvinkin rankkoja vaiheita, mutta niistä on aina ollut mahdollista päästä eroon. Se tietty olisi tarkoittanut taloudellista ahdinkoa tai haasteita nyt vähintäänkin, mutta loppujen lopuksi ei mitään sen vakavampaa.

Nämä mun pomot ovat vaativimpia pomoja, joita olen koskaan tavannut. Ja uskallan väittää, etten missäään vaiheessa työelämääni tule koskaan törmäämään vastaanvanlaisiinn. Ja lupaan itselleni tässä ja nyt, jos sellaisia aikuisia pomoja on, mä en niille työskentele. Ikinä.

Mutta kuten olen sanonut joskus aikoinani, niinä hyvinä aikoina, niin nyt teen työtä jolla on tarkoitus. Kunpa tämä vaan voisi olla vähän helpompaa...

Kaikesta huolimatta molemmat tytöt voivat hyvin. Matildakin välillä uhman laantuessa osaa olla herttaisin olento maan päällä. Lily on kasvanut ja kehittynyt valtavasti, hän on pitkään ollut mun vauva, joka siis edelleenkin vaatii paljon syliaikaa. Hän kaivaa jostain esiin palan riepua, (riepu on nykyään tietääkseni 6 osassa) vaatii kädet ojossa päästä syliin ja käpertyy sitten pieneksi solmuksi siihen. Mutta siis tästäkin huolimatta on hänestä kasvanut iso tyttö. Puhua pälpättää päivät pitkät ja tekee kaiken perässä, mitä Matilda tekee. Paitsi uhmailun. Vielä. Tytöt tykkäävät laulaa ja tanssia, monta kertaa päivässä saan minä - ja naapurit - kuulla potpurin kaikista lapsten lauluista. Molemmat tytöt osaavat valtavan määrän lauluja ulkoa ja niistä tosiaan pääsevät nauttimaan minun lisäkseni moni muukin. Yksi heidän lempipaikkansa laulaa, on sisäpihamme leikkipuisto, josta laulu raikaa joka puolelle, kaikkien iloksi.
Molemmat tykkäävät kovasti myös piirtää, värittää ja maalata. Osaavat joskus jopa keskittyä oikein kunnolla tekemisiinsä ja silloin jälki voi olla todella mahtavaa. Liikunnallisesti Lily on ottanut Matildaa hurjasti kiinni, nyt hänkin juoksee, hyppii ja tanssii yhtä hienosti. Tänään Lily sai oman potkulaudan ja kypärän. Kypärää ei meinannut saada pois, kun oli aika mennä nukkumaan. Ja oli ihana nähdä, kuinka tärkeätä hänelle oli saada jotain sellaista, joka oli vain ja ainostaan tarkoitettu hänelle. Ennen ulosmenoa potkulauta oli mukana lounaalla ja kulki mukana pitkin asuntoa. Matildalla oma potkulauta, joten hän ei ollut Lilyn omasta liian kiinnostunut ja antoi näin Lilyn rauhasssa ihailla omaisuuttaan. Matildalla on paha tapa omia kaikki lelut, Lilynkin lelut. Toivottavasti tämä on vain vaihe, joku loppuu, kun tarpeeksi jaksaa painottaa jakamisen tärkeydestä.

Eikä siis pelkästään se ole Matilda, joka täällä kiukuttelee, kyllä Lily sen taidon myös hyvin taitaa. Mutta hassua, että kun Lily oli kärttyinen täti koko ensimmäisen vuotensa and then some, niin nyt vihdoin hän on pääasiassa vallan iloinen tapaus. Mutta jos Lily pääsee liian nälkäiseksi tai väsyneeksi, niin tiedossa on isoja ongelmia. Sitä narinaa, marinaa, vinkumista ja huutoa ei ole lainkaan helppoa saada loppumaan.. Eli osaavat kyllä molemmat tytöt tuon kiukuttelun kultaisen taidon, tietävät tasan mistä narusta vetää, niin saavat Äidin hermoromahduksen partaalle.

Tytöt ovat kyllä tulleet vihdoin siihen vaiheeseen, jossa yhdessä leikkiminen on oikeasti leikkimistä eikä enää pelkkää tappelua - vaikka sitäkin ilmenee vielä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta he voivat viettää kymmeniä minuutteja omassa huoneessaan ja leikki kuulostaa menevän hyvin. Yleensä kaikki onkin ihan hyvin, mutta on niitäkin hetkiä, kun käyn tarkistamassa tilanteen, joskus on tyhjennetty koko vaatekaapin sisältö lattialle, joskus tai siis tosi usein sängystä on vedetty kaikki lakanat ja peitot myttyyn lattialle, seassa on tietty jotain ruoan tähteitä ja on ollut sekin kerta, kun molemmat lapset ovat täysin alasti ja keskellä lattiaa ja kasa kakkaa. Olivat olleet "uimassa" ja sitten kävi Lilylla tällainen vahinko. Mahtavaa.

Kakkaan on nyt hyvä lopettaa, seuraavalla kerralla sitten jotain muuta tai sitten jatketaan tästä.
Lupaan skarpata tämän kirjoittelun kanssa. Tästä on mulle itsellenikin hyötyä..

Kivaa sunnuntaita ja alkanutta toukokuuta!