Kauhea ikävä syyskuista lomaa Ranskassa..
Tässä sitä istutaan lauantai-iltaa kotisohvalla ja ranskalaista musiikkia kuunnellen. Vain punaviini puuttuu..
Paluu reissusta oli kuin pudotus jääkylmään altaaseen, siihen syvään päähän. Hirveä kiire ja stressi ollut päällä siitä lähtien. Jussi aloitti heti seuraavana päivänä työt, joten minä siten myös. Kauniit lomatunnelmat olivat nanosekunnissa viskaistu kauas historiaan. Nyt vasta ensimmäisen kerran muistin, että tännehän niitä kuviakin piti jossain välissä laittaa.
Mennyt kuukausi on ollut aikamoista stressaamista ja täynnä epävarmuutta, toivoa, ahdistusta ja ties mitä erikoisempia tunnetiloja. Palattuamme, Jussi matkusti seuraavalla viikolla Englantiin työhaastatteluun. Tällaiseen koitokseen valmistautuminen on tietenkin jo oma juttunsa, joten oli annettava hänelle aikaa kerätä ajatuksiaan ja voimiaan tulevaan koitokseen. Itse sitten hoidin kotia, lapsia. Kun Jussi palasi kotiin muutaman päivän työhaastattelu-reissultaan, olin jo melkein kuollut. Onneksi kaikki meni ihan hyvin, lapsetkin tsemppasivat viimeiset päivät - kiitokset heille siitä! Jussin palattua minä sain levätä ja hetken oli rauhallista. Sitten alkoikin stressaaminen haastattelun tuloksesta. Pitkät ja varsin ahdistavat 2 viikkoa siinä meni.
Jussi oli hyvin tyytyväinen palattuaan Englannista, joten hyvillä mielin jäimme tietoja odottamaan. Suunnittelimme tulevaisuutta ja maalailimme haavekuvia, toivo eli ja voi hyvin. Kun Jussi palasi, sanoin ostavani valmiiksi jääkaappiin shampanjaa, niin se on siellä sitten valmiina, kun soitto tulee. Kun sitten viikkoon ei mitään kuulunut, alkoi hieman ahdistaa. Vahtasimme puhelinta ja jokainen soitto, viesti tai pelkkä valon välähdys aiheutti sydämmen tykytyksiä.
Toinen viikko alkoi positiivisella tiedolla, kun eräs kapteeni Dublinista lähetti viestin Jussille, että hänelle oli soitettu ja kysytty suosituksia. Mutta silti ei mitään kuulunut. Sää oli täällä surkea, oli ollut jo useamman päivän - satanut, ollut harmaata ja kylmää. Ei ihme, että olimme ahdistuneita. Omalta osaltani ahdistusta lisäsi huoli, tämän maailman alati huononevasta tilasta; Ebola leviää, Isis uhkaa tappaa kaikki ja jokainen uutinen oli toistaan huonompi.
Torstai-iltana mun ahdistus nousi sitten ihan huippuunsa ja piti tehdä töitä ihan kunnolla, että sain ajatukseni jonkinlaiseen ruotuun. Se vaati pari paniikki-viestiä ystäville ja sitten luottoa siihen, että kyllä kaikki järjestyy - tavalla tai toisella. Ei saanut antaa pelolle valtaa, ei milliäkään. Muistan tuon ajatuksen olleen viimeisin, ennen kuin nukahdin ja nukuin muuten hyvin! Aamulla Jussi nousi heti tyttöjen kanssa ja minä jatkoin tyytyväisenä uniani. Kymmenen jälkeen tuli Jussi avaamaan verhomme ja avasi parvekkeen oven - ja siis mikä upea päivä! Usean sadepäivän jälkeen aurinko paistoi kirkkaammin, kuin olisin uskonutkaan ja linnut lauloivat huumaavan kauniisti. Hetken makasin onnellisena sängyssä, nautin valosta ja tuosta kauniista luonnon musiikista, kun mieleen muistui se shampanja, jonka olin luvannut Jussille ostaa. Nousin sillä sekunnilla ja kerroin Jussille, että kukaan ei ole hänelle soittanut koska he odottavat, että meillä on se shampanja valmiina, hyviä uutisia varten. Siltä seisomalta heitin vaatteet niskaan ja kipaisin kauppaan, kassaneiti varmaan kummasteli kun ostan ennen puoltapäivää Möet pullon ja litran maitoa - aika harvinainen yhdistelmä.
Kotiin tullessa sanoin Jussille, tapahtukoon tänään mitä tahansa, niin tänään me tämän juomme. Jussilla oli iltavuoro, joten hän palaisi kotiin puolenyön aikoihin ja siihen päättyisi viikko mutta myös hänen työurakkansa ja edessä oli taas 4 päivää vapaata. Onhan meillä paljon muutakin skoolattavaa, vaikka olinkin aivan vakuuttunnut siitä, että uutiset antoivat odottaa itseään vain siksi, että lupaamani shampanja ei ollut vielä jäähtymässä omassa jääkaapissa.
Jussi lähti töihin ja päivä meni, niin kuin päivämme yleensä aina menevät; söimme lounasta, nukuimme, kävimme puistossa ja tulimme kotiin ja tein taas ruokaa. Olin juuri saanut tytöille ruoan lautaselle, kun Jussi soitti. Ja hän ei ikinä soita, kun on töissä, ei ikinä. Olemme sopineet, että jos kone on tippuu, silloin olisi hyvä soittaa. Toivoin siis vastatessani, ettei kyse olisi mistään hyvästeistä. Ei ollut. Uutinen oli hyvä, hän oli saanut työpaikan. Kun vastasin, Jussi totesi "olit oikeassa sen shampanjan kanssa".
Viikko sitten näihin aikoihin sitten avasimme Möetin ja joimme sen uuden alun kunniaksi. Tammikuussa lähdemme täältä, mutta minne, se on vielä arvoitus.
Nyt jo surettaa lähtö täältä, mutta niihin tunnelmiin palataan myöhemmin. Nyt jännitetään, mistä meidät ensi keväänä löytää.
Niin asiat järjestyvät.. Nyt vielä kun saataisiin se Ebola kuriin ja siihen lääke ja tietysti myös maailmaan rauha.
Hoidan Ranska-ikääni katsomalla näitä ihania kuvia.. Toivottavasti kaikki se onni, iloisuus, rakkaus ja ystävyys välittyy myös sinne teille. Ja ihanalle hääparille, Antille ja Anetelle, vielä sydämmelliset kiitokset kutsusta! Tiedoksi muuten, että hääpäivänne, 13.9., on sama kuin mulla ja Jussilla, mutta myös minun isovanhemmillani, jotka ovat edelleen onnellisesti naimisissa. Eli hyvä päivä!
Au revoir!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti