Vaihtelevaa eloa

Arvatkaa mitä mä syön JUST nyt? No oikein arvattu; Cupcake. Säästin mulle iltainspiraatioksi yhden ja toimii! Ja kyytipojaksi menee kivasti lasillinen valkoviiniä. Tytöt on nukkumassa ja Jussi töissä, eli mun omaa aikaa, laatuaikaa.

Kirjoittelun jälkeen meinaan syventyä uuteen kirjaani, itseasiassa toiseen uuteen kirjaani, Tarhapäivä. Iskä toi mulle pyytämäni Eva Hietamiehen kirjan, Yösyöttö ja bonarina jatko-osan; Tarhapäivä. Yösyöttö oli pakko lukea, koska niin moni on sitä kehunut ja eikä todellakaan turhaan ole kehuja saanut. Kirja oli ehdottomasti paras kirja pitkään aikaan! Viimeksi, kun kirja riipaisi mua tällä tavoin jostain sydämmen ja vatsan tienoilta, siitä on jo jokunen vuosi ja se kirja oli Sofi Oksasen Puhditus. Kirjoilla ei ole mitään muuta yhdistävää tekijää, kuin että molemmat kirjailijat ovat naisia ja molemmilla on erinomaisen elävä tyyli kirjoittaa. Yösyöttö on sujuvaa ja todentuntuista tekstiä, sitä ihan elää tarinan mukana - uppoutuu täysin. Kirja on samalla surullinen ja kuitenkin täynnä ihania onnistumisia, joita myötäelää täysillä, koska on juuri käynyt samanlaisia asioita läpi omassa elämässään. Kirja on niin todellinen, että välillä oli heräteltävä itseään tähän todellisuuteen. Eli, jos et ole vielä lukenut, lue heti!
Tarhapäivä toivottavasti on yhtä hyvä kirja, kuin edeltäjänsä, vaikka harvemmin jatko-osat koskaan nousevat samalle tasolle edeltäjänsä kanssa. Katsellaan..

Mutta on sitä muutakin tehty kuin luettu. Jussin ensimmäisenä vapaapäivänä, keskiviikkona, mä sain jonkin asteisen romahduksen. Päivää edelsi huono yö ja kuten jo edellisessä kirjoituksessani kerroin, on ollut varsin hektistä tämä elämä viimeiset viikot. Keskiviikkona kuppi sitten vihdoin meni nurin ja aamu alkoi itkulla, jota kesti ja kesti. Tuntui, etten jaksa enää yhtään mitään ja olin aivan kuolemanväsynyt. Jussin kanssa sovimme, että hän hoitaa lapset ja minä painuin vierashuoneeseen ja nukuin. Nukuin sikeästi ja pitkään, välillä Matilda kävi kääntymässä huoneessa mutta antoi mun nukkua. Iltapäivästä, ruoan jälkeen olo oli jo huomattavasti parempi. Lähdimme koko perheen voimin vielä ulos kävelylle ja sen jälkeen olin taas entiselläni. Ei tarvinnut onneksi tämän enempää, mutta ehdin kyllä itsekin hieman säikähtää onnetonta oloani. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut oloani niin surkeaksi ja väsyneeksi.
Syitä tähän romahduseen on paljon ja tunnistan ne, joten tiedän jatkossa, kuinka toimia.  Näitä päiviä edelsi 3 päivää sisällä, ilman mitään ulkoilua, sillä lapset olivat niin nuhaisia. Enkä enää itsekään jaksanut edes yrittää, vaikkapa vain pihalla pyörähtämistä. Tiedän kyllä erittäin hyvin, että ihan vain ulkona käyminenkin auttaa piristämään valtavasti, mutta en jaksanut enkä kyennyt.
Maaliskuusta lähtien en ole voinut juosta, sillä ilmeisesti aloitin liian aikaisin ja ahneesti ja nyt on sitten kroppa pistänyt mut tauolle. Se, etten ole juoksemaan päässyt, on kyllä vaikuttanut todella paljon mun psyykkeseen ja kaipaan hirmuisesti juoksemista, sen tuomaa omaa rauhaa. Pilates auttoi kestämään kaipuuta, mutta ei ole läheskään sama asia. Ja nyt kun viimeiset 3 viikkoa olemme pitäneet yllä B&B:tä, ei ole ollut aikaa edes pilatekselle.
Vieraiden viihdyttäminen on tietty myös imetynyt voimia, vaikkakin myös niitä tuonut. Mutta totta on, että nyt oli kyllä liian iso pala ainakin meikäläiselle, joka aina haluaa, että kaikki viihtyy ja mukavaa tekemistä riittää. Ja kun itsekin haluaa nähdä uusia ja vanhoja paikkoja, niin sitä on päivät täynnä tekemistä koko ajan. Toisaalta en kyllä halua valittaa, sillä ollaan tosi otettuja, että ihmiset on nähneet kaiken sen vaivan tullakseen meitä moikkamaan, mutta jatkossa pitää pitää huoli, ettei vieraat tule yhteen putkeen.
Nämä kaikki edellämainitut syyt yhdistettynä arjen pyörittämiseen kahden mukulan kanssa vie voimia, niinhän se on. Jo tuon lukeminen taas hengästyttää, otan vähän viiniä..

Kivempiin asioihin! Tytöt voivat hyvin, vaikka edelleen ovat hieman räkäisiä - jostain syystä on kyllä pirun tiukassa tämä flunssa. Toivottavasti loppuviikosta ollaan kuivilla siitä. M testaa todellakin rajojaan ja käskyttämisestä on tulossa ihan tapa. Annetaan sen nyt kokeilla siipiään ja katsoa, kauanko sitä jaksaa. Ei toki olla hypitty sen pillin mukaan, josta se tietty saa lähes aina raivarin tai vähintäänkin mököttää otsa kurtussa ja kädet puuskassa. Mistä hitosta se senkin on keksinyt, sillä ei me tuolla tavalla osoiteta mieltä.. vai onko toi vaan joku universaali juttu, samoin kuin itkupotkuraivarit ja maahanheittäytymiset?? Edelleen väitän, ettei se noita(kaan) malleja ole meiltä saanut. Söpöistä ja välillä vähän vähemmän söpöistä ravareistaan huolimatta M on mahtava ja kiltti tyttö. Iskän ja Miian täällä ollessa käytiin jonkin verran ulkona syömässä ja kyllä M oli nätisti, en mainannut itsekään uskoa! Annoimme sen mennä vapaasti, mutta siinä se pyöri pöydän ympärillä ja puuhaili omia juttujaan. Ruokaa se tuli välillä syömään ja sitten taas hoiteli omia hommiaan. L puolestaan yleensä joko nukkua posotti tai sitten istui nätisti sylissä. Siis kenen lapsia nämä on! Äitini on manannut aina, kuinka hankala vauva itse olin. Olen aikaisemmin ajatellut, että se vaan muistaa väärin, mutta nyt isikin muisteli näitä iloisia muistoja ääneen ja joo, hankalahan mä olen ollut - mutta siis vain vauvana! Onneksi M ja L ovat toista maata, mutta sekin varmaan tasaantuu. Nyt ainakin tuo M tuntuu petraavan tuolla osastolla. L on vielä kiltti vauva, joka tosin on kyllä välillä aika kärttyinen täti, kun sille päälle sattuu. Mutta kuitenkin, ihan mahtavia tyyppejä ovat - en vaihtaisi!

Eilen kävin esittelemässä keskustaa kaverilleni Sarille ja Sarin äidille, Tuijalle. He ovat täällä viettämässä äiti-tytär viikonloppua. Ihana tapa! Jos kukkaro koskaan sen sallii, aion tehdä tyttöjen kanssa myös tällaisia reissuja.
Tapasin nämä ihastuttavat Haaviston daamit keskustassa ja varjele, kuinka voi äiti ja tytär olla saman näköisiä! Siinä ne seisoivat tuplana, ensin tuli Sari ja halasi ja sitten Tuija, joka myös ihanan tuttavallisesti halasi - ihan uskomatonta. Samat kasvot, sama ääni, samat eleet - ihan piti silmiä hieraista. Käveltiin paljon, käytiin puistoissa ja lounaalla. Juteltiin ja naurettiin paljon, nautin todella paljon. Olin ensimmäistä kertaa ihan yksin kaupungilla ja sehän vasta mukavaa olikin! Istua nyt junassa yksin ja vaan katsella maisemia, eikä tarvinnut vahtia toisella silmällä rattaita ja toisella Matildaa. Olisi ollut kiva jäädä heidän seuraan myös illaksi, mutta olimme jo sopineet, että Riikka, Edward & lapset tulevat meille syömään. Mä sitten kutsuin Sarin ja Tuijan myös ja iloksemme he myös tulivat. Tosin ymmärrettävistä syistä halusivat illallistaa keskenään, joten tulivat myöhemmin. Mutta koska me EI KOSKAAN olla ajoissa, niin aloitettiin ruokailu vasta heidän saapuessa paikalle. He viihdyttivät Lilya ruokailun ajan ja sehän sopi mulle hyvin.

Riikan ja Edwardin tytöt; Mathilda, Emilia ja Laura tulevat hyvin toimeen meidän M:n kanssa ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Kaikki lapsetkin jopa söivät nätisti! Ensin katselivat Pingua ja Muumeja, jotka olivat hyvin tuttuja myös heille. Kun oli videoita katsottu tarpeeksi alkoi ilakoiminen. Lapset juoksivat peräkanaa pitkin asuntoa, ylös ja alas. Voi sitä naurun ja kiljunnan määrää, varmaan myös alakerta on saanut osansa ja kristallikruunut heiluneet katossa.
Aikuiset istuivat pöydän ääressä ja juttelivat, mitä nyt siltä meteliltä pystyttiin, mutta toisaalta siihen tottui tosi nopeasti. Mutta, kaikilla oli tosi mukavaa ja puhuttavaa riitti. Ilta päätettiin jo hyvän lapsiperheen tavoin yhdeksän aikoihin, sillä lasten (kaikkien niiden) pitää päästä ajoissa nukkumaan. Se oli ihan hyvä veto, sillä meidän likat ainakin tippuivat kuin kivet untenmaille heti, kun talo hiljeni.

On tosi kiva, että ollaan tutustuttu Riikkaan ja hänen perheeseensä - meillä on tosi mukavaa ja kivaa on myös se, että lapsetkin tulevat niin hienosti toimeen. Iso-Matilda pitää niin nätisti huolta noista pikkutytöistä, se on todella söpöä. Ja Emilia, voi apua, kuinka Emilia näyttääkin mun pikkusiskoltani Nealta. Mä siis joudun usein ihan tsemppaamaan, etten kutsu häntä väärällä nimellä. Olen kyllä heillä jo kertonut tästä yhdennäköisyydestä, että jos joskus se väärä nimi tulee, tietävät mistä on kyse.
Ja sitten meidän M ja heidän kuopuksensa, Laura, ovat todella helposti sekoitettavissa keskenään. Koko ja hiukset nyt ainakin, mutta nopeasti kun katsoo, voi helposti mennä sekaisin.

Oli siis mahtavan hauska ilta ja eiköhän näitä tule taas lisää, jahka palataan Suomesta.

Nyt täällä ollut tosi upeat säät, aurinkoa on riittänyt ja tuulikaan ei ole ollut enää niin raju, eli ehkäpä voi sanoa, että kesä on tullut. Nyt tietty huomenna tulee sitten kissoja ja koiria, mutta sanonpa kuitenkin. Toivottavasti säät jatkuvat täällä sellaisina. Ja toivottavasti Suomessa on hyvät kelit seuraavat 3 viikkoa - tilaan aurinkoa ja lämpöä, kiitos!

Kaikki siis hyvin ja kohta nähdään - IHANAA!

Kiirettä pitää

Taas niin salakavalasti on aika vierähtänyt ja ollaan jo toukokuun puolessa välissä. Viime viikot ovat menneet vauhdilla varmasti myös siksi, että vieraita on käynyt ja ollaan puuhailtu kaikkea kivaa. Sunnuntaina lähtivät Noona, Isi ja Miia ja nyt ensimmäistä kertaa moneen viikkoon, olemme aivan keskenämme. Ihan hyvä näin.
Tuntuu ihan hassulta, kun asunto on "tyhjä". Toisaalta on mukavaa puuhata vain omia juttuja ja ehtii myös ehkä siivota. Eikä tässä kauhean pitkään tarvitse viettää erakkoelämää, sillä saavumme Suomeen 24.5. ja siellä sitten lomaillaan ja nähdään taas sukulaisia ja ystäviä.

Nyt olemme olleet täällä jo pian 4 kuukautta, mutta silti välillä tuntuu, ettei olla koskaan lähdetykään Suomesta. Johtuu toki osaksi vierailijoista, mutta nykyään yhteydenpito on niin vaivatonta ja reaaliaikaista, että välimatka tuntuu välillä lähes olemattomalta. On lohdullista seurata vaikka esimerkiksi Facebookista ystävien menoja ja tekemisiä, ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Toki ainoa ero on se, etten itse pääse osallistumaan menoihin samalla tavalla, mutta siinä on silti jotain tuttua ja turvallista, kun huomaa muiden elämän kulkevan tutulla tavalla.
Facebookin lisäksi meille tärkeä yhteydenpidon väline on Skype. Pääosin yhteydenpito isovanhempiin hoituu tätä kautta. Ja se hienoa, sillä isovanhemmat näkevät lapset. Ja tietty Matildakin jaksaa ainakin aina hetken innostua, kun ruudussa näkyy tuttu naama. Ja onhan se nyt mukava keskustella, kun voi vastakkain istua, vaikkakin välissä onkin jokunen kilometri.
Sitten on tietty sähköposti, joka toimii aina. Riikka ja Edi, joihin olemme täällä tutustuneet, olivat kummissaan kun kerroin, että pidän omien isovanhempieni kanssa yhteyttä sähköpostilla. Kerroin heille, että Mummi ja Ukki (molemmat 80+) lukevat blogiani ja palailevat omien kuulumisiensa kera sähköpostilla. Riikka ja Edi, molemmat olivat aivan hämmästyneitä, sillä heidän vanhempansa eivät kuulemma osaa tehdä tietokoneella juuri mitään. Kerroin heille, että isovanhempani ovat varsin käteviä koneen ja internetin kanssa, heiltä hoituu kuulumisien vaihdon lisäksi myös pankkiasiat ja Mummi käy katsomassa lempiohjelmiaan nettitv:stä. Aikamoista!

Eli yhteydenpitoon ei tänä päivänä onneksi tarvita enää välttämättä kirjeitä (vaikka ihania ovatkin!), sillä olen niin laiska sellaisten suhteen. Kiva vaihtaa kuulumisia joko näin blogin välityksellä tai sitten rupatella Skypessä. Itse huomaan, että on helpompi päivittää kuulumisia näin blogin kautta ja saada sitten takaisin kuulumisia sähköpostitse. En vain oikein ehdi vastailemaan viesteihin, mutta toivottavasti ymmärrätte sen.

Nyt sitten niitä kuulumisia.
Tytöt ovat taas nuhaisia, mutta ei mitään vakavaa. Molempien nenä vuotaa ja yskivät. Lily vihaa nenän niistämistä, mutta Matilda tulee aina pyytämään pyyhkimistä, kun nenä valuu. "Nenä" hän sanoo, kun pitää niistää. Hassu ja ihana tyttö!

Lily puolestaan opettelee kovasti liikkumaan. Sängyllä hän liikkuu kuin mittarimato, mutta lattialla hän edelleen sätkii hurjasti. Hän on nyt oppinut myös kääntymään vatsaltaan takaisin selälleen ja osaa itse syödä maissinaksuja. Hän syö nykyään puuroa aamuisin ja iltaisin, päivällä tarjoillaan porkkanasosetta (jo useita viikkoja). Pitäisi tehdä jotain muutakin sosetta, jo ihan vain vaihtelun vuoksi.
Lily on pääosin ihanan iloinen ja tyytyväinen tyttö, mutta niinkuin varmasti jo aikaisemmin mainitsin, hän on paikoittain todella vaativa. Ja neiti omaa pirun kovan äänen! Kun L on tyytymätön, sen kuulee varmasti ihan jokainen. Hänellä ei myöskään ymmärrystä eikä malttia riitä liian pitkäksi aikaa, joten jos palvelu ei toimi tarpeeksi nopeasti, tulee kova huuto, jota ei ihan heti lepytellä.
Viime viikolla Lily huitaisi minua silmään, sylissäni istuessaan. Tuo ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, mutta tällä kertaa hän onnistui osumaan väärään kohtaan. Silmään tuli naarmu, jota kävin näyttämässä lääkärille ja sain antibiottirasvan, koska silmä oli tulehtunut. Muutaman päivän päästä silmä oli taas entisellään. 

Matildalla on taas joku uhmakausi; hän komentelee ja haastaa todella paljon. Jos häneltä jotain kielletään, M heittäytyy lattialle ja protestoi näyttävästi ja kuuluvasti. Nyt protestointi on saanut myös hieman väkivaltaisia piirteitä, sillä M saattaa vihastuksissaan lyödä. Olemme lyömisen tiukasti kieltäneet ja välillä huomaa, kuinka tytön tekisi mieli lyödä, mutta malttaa silti välillä mielensä. Hän sulkee silmänsä ja laskee mielessään, ehkä välillä vähän jopa tärisee... On jokseenkin huvittavaa seurata tuota taistelua itsensä kanssa, mutta pakkohan siinä on vakavana pysyä.
Puhe kehittyy kovaa vauhtia ja sitä on kovin hauska seurata! Uusia sanoja tulee koko ajan ja tyttö on varsinainen sieni, hän toistaa kaiken kuulemansa.
Tuo komentelu on nyt ihan uusi juttu ja sekin varsin hassua, tosin Matildan nähden olemme naamat peruslukemilla, kun komentelu alkaa. Neiti kurtistaa kulmansa, katsoo kulmien alta ja tiuskii käskyjä, välillä mukaan tulee myös kädet vahvistamaan viestiä.

Molemmat tytöt nukkuvat tällä hetkellä hyvin (kop kop kop), he menevät nukkumaan yhdeksän aikaan ja heräävät kahdeksan aikoihin, tai Lily herää usein jo aikaisemmin. Yöt siis menevät rauhallisesti, L syö pari kertaa vielä yössä, mutta M posottaa läpi yön, jos ei tule mitään poikkeavaa.

Elämä kahden näin pienen lapsen kanssa on todella hektistä, vasta nyt olen alkanut huomaamaan, kuinka rankkaa tämä paikoittain on. Jotenkin alkuvuosi on mennyt sumussa ja nyt se väsymys vasta alkaa tuntumaan. Huomaan iltaisin usein haahuilevani ympäri asuntoa erilaisia tavaroita käsissäni. Kun pysähdyn katsomaan, mitä mukanani kantelen, muistan että olin laittamassa pyykejä koneeseen, tiskejä astianpesukoneeseen, vien vaatteita takaisin kaappiin ja palauttelen muita tavaroita paikoilleen. Sitten päätän tehdä yhden asian kerrallaan, kunnes taas huomaan pyöriväni pitkin asuntoa ja kaikki asiat ovat edelleen kesken. Joskus tuo hajamielisyys naurattaa, mutta joskus myös itkettää ja suututtaa - miksi en voi keskittyä yhteen asiaan kerralla? Edes silloin, kun tytöt nukkuvat...
Voitte varmasti kuvitella, että jos tekemiseni ovat näin katkonaisia, niin ajatukseni vasta ovatkin kasa solmuisia langanpätkiä. Ajatukseni katkeavat vähän väliä ja huomaan tuijottavani tyhjyyteen, enkä taida edes miettiä mitään. Turhauttavaa. Olisi kiva keskittyä vaikka lehden lukemiseen tai hyvään kirjaan, mutta asunto on saatava kuntoon päivän jäljiltä -muuten pää sekoaa täysin, sillä en kestä enää sotkua ja epäjärjestystä. Mutta koska siivoaminen pahimmillaan on vain haahuilua ympäri asuntoa, siinä kestää pitkään ja kun olen valmis, kello on jo niin paljon, että fiksu ihminen menisi nukkumaan. Onneksi ihan jokainen ilta ei ole tällainen.

Tiesin kuitenkin jo etukäteen (viisaammat ja tämän kaiken jo kokeneet varoittivat), joten koitan suhtautua tähän kaikkeen tutkailevasti, enkä syyllistä itseäni liikaa tekemättä jääneistä askareista. Siitä kyllä syyllistän itseäni, että taas olen unohtanut itseni ja oma hyvinvointi on jäänyt taka-alalle, ei ole ollut aikaa urheilla ja sen näkee ja tuntee. Olo on saamaton ja energiat hakusessa, ja siihen on saatava muutos. Ihan jo siksi, että reilun viikon päästä pitää juosta Naistenkymppi. Ja miellään en juokse sitä ihan kylmiltäni.. Eli huomenna, kun Jussi on vapaalla, otan itseäni niskasta kiinni; urheilen ja vietän hetken aikaa itsekseni, jotta kuulisin taas oman ääneni.

On toki myös hyviä iltoja, jolloin askareet on nopeasti hoidettu, enkä joudu niitä yksin hoitamaan- silloin elämä hymyilee.
Luin eilen Kotivinkistä entisen missi-malli-supertähti Janina Fry:n haastattelun ja hänen nykyinen näkemyksensä glamourista oli -kuin omasta elämästäni (ja varmasti jokaisen pienten lasten vanhemman elämästä): "K
un koti on siisti, pyykit kuivumassa, lapset kylpeneet, syöneet ja nukkumassa. Parhaimmillaan siitä tulee sellainen olo, että kaikki on hallinnassa."
Niinpä niin, mitäpä tuohon enää lisämään, paitsi että noita iltoja saisi olla enemmän.

Voikaa hyvin!

Hyvää elämä

Uskomatonta! Viikko sitten tässä pöydän ääressä istutuivat ensimmäistä kertaa Piiu ja Anniina, loma oli vasta alkanut. Nyt mä istun tässä yksin ja tytöt ovat jo varmaan takaisin turvallisesti Helsingissä. Viikko meni kuin siivillä. Itseasiassa uskon, että multa on nyt kyllä varastettu pari päivää... Ei aika nyt näin nopeasti voi mennä.

Kaukaiselta tuntuu myös viime viikon raskaat päivät yksinhuoltajana. Viikko meni meillä hyvin vaikka Lily olikin todella kipeä - nyt muuten voi jo oikein hyvin. Selvittiin viikosta juuri sillä asenteella, ettei ole mitään odotuksia. Kunhan saadaan syötyä ja päästään nukkumaan, kaikki menee hyvin - ja niin menikin! Joka ilta, kun tytöt oli saatu unten maille, mä vietin hetken ja hengittelin. Oltiin omassa hyvässä seurassa torstaita lukuunottamatta, silloin mentiin Riikan, Lauran ja Emilian seuraksi. Siinä päivä menikin vauhdilla, kun oli seuraa. Teki tosi hyvää ja auttoi jaksamaan vielä yhden päivän. Torstai-iltana, kun tytöt oli saatu petiin nautin viimeisen illan hiljaisuudesta ja mietin, että menihän se ihan kivasti. Mutta to-pe välinen yö olikin sitten painajaismainen ja sitä seurasi kammottava päivä... Molemmat muksut olivat kiukkuisia ja itkuisia koko päivän. Kävimme kaupungilla ostamassa parit vieraspeitot ja pyyhkeitä, takaisintulomatkalla (onneksi vasta tuolloin!!!!) rattaiden ohjaustanko katkesi! Onneksi olimme jo melkein kotona, joten tarvinnut lykkiä rikkinäisillä rattailla kovin pitkää matkaa, mutta kyllä otti päähän. Soitin heti liikkeeseen, josta ne ostimme, takuu on voimassa ja homma sillä selvä. Nyt täytyy vaan tarkistaa, saammeko uudet vaunut paikalliselta maahantuojalta vai pitääkö odottaa Suomeen pääsyä.
Huono ei päivä ei vielä tuohon loppunut, tietenkään. Matilda vahingossa tiputti kännykkäni keittiömme kivilattialle ja etulasi on aivan säröjä täynnä. Lasi pitää ensitilassa vaihtaa, sillä pian säröt irtoavat ja homma on sillä selvä. Juuri nyt, kun ei olisi rahaa laittaa tuollaisiin niin näin piti sitten käydä.

Tätä kaikkea tuskaa kuitenkin helpotti se, että rakkaat ystävät saapuivat kylään. Näyttävästi taksista nousi kaksi upean kaunista nuorta naista, joiden matkatavaroiden määrästä olisi voinut luulla, että viipyvät useitakin kuukausia. Matildan ja Lilyn mentyä nukkumaan alkoi laatuaika ystävien kesken, puhetta ja naurua riitti ja nukkumaanmenoon asti.

Lauantaina pakkasimme heti kasaan kassit ja sulloimme ne autoon (vuokrasimme 7-paikkaisen perheauton), ostimme matkaevääksi jo suuren suosion saaneet cupcaket ja suuntasimme road tripille. Suuntana Irlannin itärannikko; Kerry & Dingle. Matka taittui mukavasti autossa istuen, maisemia katsellen. Lily nukkui enemmän tai vähemmän koko matkan ja Matildakin nukkui pitkät päiväunet ja muuten oli oikein kelpo matkaseuralainen; hyvällä tuulella ja innoissaan retkestä. Istuttiin reilut 5 tuntia autossa (yksi lounastauko ja pari vessataukoa), kunnes sitten vihdoin saavuttiin ensimmäiseen päämääräämme; Dingleen. Pieni ja kaunis satamakylä, jonka rannikko ja maisemat ovat henkeäsalpaavat. Löysimme ihanan B&B:n, jossa yövyimme ensimmäisen yön. Talon pihalta oli kauniit maisemat ja pihalla juoksenteli kissaa, koiraa ja yksi karitsa. Takapihan aitauksessa oli sitten lisää elämää; sieltä löytyi kanoja, vuohia ja lisää lampaita - kerrassaan suloista!
Aamulla nautimme herkullisen aamiaisen ja suuntasimme näkemään Dinglen tärkeintä nähtävyyttä; Dingle Peninsula ja rannikkoa. Turhaan edes yritän kuvailla sitä, antaa kuvien puhua puolestaan... Ja kuvat antavat vain suuntaa, millainen maisema meitä odotti!

Kiersimme autolla kaikki mahdolliset nähtävyydet ja aina välillä uskaltauduimme kuvaamaan. Käytän tässä nyt sanaa "uskaltautua" siksi, että pienten lasten kanssa autoilu on helppoa ja kivaa niin kauan, kuin auto pysyy liikkeessä. Unet katkeavat melkein sillä sekunnilla, kun moottori sammuu ja sitten pitää päästä ulos ja liikkeelle. Tästä syystä siis jouduimme pitkälti nauttimaan upeista maisemista autosta käsin. Välillä oli kuitenkin otettava riski ja uskaltaltautua ulos asti.

Dinglen jälkeen suuntasimme ajamaan läpi Ring of Kerry; tie, joka puikkelehtii läpi Kerryn. Tarjolla oli taas uskomattomia maisemia, upeita rantoja, jyrkkiä kallioita, vehreitä peltoja ja metsiä, karuja ja korkeita vuoria ja joka paikassa, siis aivan joka paikassa oli lampaita laiduntamassa. Jopa jyrkempien vuorien seinämillä, jos oli ruohoa, oli myös lampaita. Välillä pelotti, tippuuko kohta lampaita auton katolle!
Itse olin nähnyt kuvia mm. Dinglen rannikosta, joten luulin tietäväni, millaisia nähtävyyksiä näemme. Mutta olin täysin ällikällä lyöty! En osannut lainkaan odottaa näin uskomattomia maisemia ja taaskaan sanat eivät riitä alkuunkaan selostamaan näitä näkymiä. Menee aivan helposti minun top 3- listan kärkeen. Koskaan ei ole vähempää harmittanut istua auton kyydissä ja katsella maisemia.
Joku päivä on pakko palata noihin maisemiin - ilman lapsia! Voisin hyvin nähdä itseni viettämässä pitkän viikonlopun noissa maisemissa, jossain ihanassa B&B:ssä. Voisi nauttia näkymistä pitkillä kävelyretkillä ja istua iltaa pubeissa tutustuen paikallisiin. Tuollaisissa maisemissa kuka tahansa varmasti kirjoittaisi kirjankin hetkessä. Joku päivä...

Jos on aikaa pidemmälle lomalle täällä Irlannissa, suosittelen ajaluita tuolla suunnalla ja varmasti upeata rannikkoa riittää joka puolella, mutta tuo oli kyllä aivan poikkeuksellisen kaunista! Auto alle ja menoksi, ette kadu - ikinä!

Toisen yön yövyimme taas B&B:ssä, joka ei yltänyt samalle tasolle, kuin edeltäjänsä mutta silti oikein mukava. Maanantaiaamuna sitten taas autoon ja alkoi matka takaisin Dubliniin. Siinä vierähti taas useampi tunti ja kun olimme perillä, keräsimme tyttöjen kanssa uudet kamat kasaan ja suuntasimme Dubliniin keskustaan ja Dublinin yöhön. Veimme tavaramme hotelliin, kävimme syömässä ja sitten alkoikin Pubeihin tutustuminen. Hotellimme oli aivan Tempel Barin ytimessä, emmekä siltä alueelta poistuneet ennen tiistaita. En muista kuollaksenikaan Pubien nimiä, mutta meno oli mahtava! Iloisia ja puheliaita ihmisiä joka paikassa ja mahtavaa live-musiikkia joka pubissa! Ja mikä parasta, ei mitään hienostelua ja tai turhaa pönötystä, vaan mahtava ja rento meininki. Ilta venyi ja venyi, mutta hauskaa oli!

Muutama päivä meni sitten tuosta selviytyessä. Kävimme tyttöjen kanssa tutustumassa Dublinin puistoihin, shoppailupaikkoihin ja näin viimeisenä päivänä vasta ehdin näyttää tytöille tämän meidän kotikylän. Niin ne päivät vaan menivät ja nyt tytöt on kotona ja me täällä.
Ihan yksin me ei tänne jääty, vaan Noona on täällä vieraana aina 9.5. asti. Hyvä näin, yksin olisi saattanut tänään tulla suru puseroon. Samana päivänä kun Noona lähtee, tulee isi ja Miia. Vieraat vaihtuu lennossa ja hauskanpito jatkuu - mahtavaa!