Oivalluksia eletystä elämästä

Tässä viimeisen parin vuoden sisällä olen oppinut muutaman hyvin tärkeän asian elämästäni. Puhun nyt omasta elämästäni, vaikka oivallukset ovatkin hyvin universaaleja, mutta kukin oivaltaa nämä jutut omalla tavallaan ja omalla ajallaan. Ja kyllähän näistä asioista nyt toitotetaan joka tuutista, ihmistä kehotetaan hiljentämään tahtia ja nauttimaan elämästä. Mä liityn nyt virallisesti tähän kerhoon ja sanon oman painavan sanani tästä aiheesta.

Oivallus no. 1: simppeli arki ja hidastelu on uusi musta!
Miksi sitä ikinä piti juosta pää kolmantena jalkana baarista toiseen, kärsiä seuraavat päivät päänsärystä ja morkkiksista? Miksi painoi duunia tuntitolkulla, unohtaen pitää parempaa huolta itsestä, omasta jaksamisesta sekä parisuhteesta? Miksi kotona oleminen ilman tekemistä tuntui kidutukselta ja miksi koskaan ei tuntenut itseään tarpeeksi onnelliseksi?

Eipä siinä, etten olisi ja edelleen nautin baareissa käymisestä. Tätä nykyään siihen on aivan liian harvoin tilaisuuksia. Ja töistäni nautin, vaikka aina oli kiire ja miljoona asiaa tekemättä. Kaipaan ihania työkavereita ja sitä yhteisöä, jossa tunsin olevani kaltaisteni joukossa.

Miksi ei sitten osaa nauttia juhlimisesta ja työnteosta kohtuudella, sillä menihän se homma aika pahasti överiksi, kunnes sitten oli pakko lopettaa - kiitos Matilda, kun ilmoitit tulostasi! Jotkut tajuavat itse alkaa tarkastelemaan tekemisiään ja lopettavat moiset syöksykierteet, mutta minä en osannut sitä tehdä, siihen vaadittiin järeämmät aseet. Kadehdin niitä, jotka osaavat hidastaa tahtiaan ennen, kuin siihen vaaditaan joko burnout tai plussa tikussa.

Lastensaannin myötä olen nyt kuitenkin joutunut oppimaan, että kun pitää hommat yksinkertaisina ja elää ilman liian suuria odotuksia, on elämä itseasiassa tosi rentoa ja mukavaa. Tuo on helppo ohjenuora, mutta toteuttaminen onkin ollut hankalin osuus. Ihan se, että hyväksyy muutokset elämässä, pääsee paljon helpommalla, kuin että taistelisi niitä vastaan. Ennen lapsia nykyiset päivärutiinini olisivat aiheuttaneet minulle valtavaa ahdistusta, mutta nyt tilanne on päinvastoin.

Mun päivät koostuu ja ovat koostuneet jo pidemmän aikaa pitkälti samoista tekijöistä; herätään, teen tytöille ja itselleni aamiaisen, puetaan päälle, käydään vessassa, kiukutellaan hetki, lähdetään ulos. Käydään puistossa, kahvilla tai tehdään jotain muuta kivaa, esim. puhallellaan saippuakuplia. Sitten tullaan kotiin, syödään välipala ja mennään päikkäreille. Nyt kun on parveke, jolla voin ottaa aurinkoa, lepäilen siellä. Ennen yleensä aina nukuin päikkärit yhdessä tyttöjen kanssa. Enkä ole juuri potenut huonoa omaatuntoa siitä, että en siivoa, tiskaa tai pese pyykkejä sillä aikaa, kun tytöt nukkuvat. Voi kai sanoa, että olen tässä tapauksessa omaksi edukseni liian mukavuuden haluinen. Ei niin, etteikö tiskit, pyykit tai pölypallot minua vaivaisi, mutta nukkuminen voittaa aina siivoamisen.
Kun tytöt heräävät, teen meille lounasta. Tytöt katselevat piirrettyjä tai leikkivät omia leikkejään, sillä aikaa valmistuu ruoka, sitten syödään. Sitten siivoan jäljet ja sitten saatetaan taas läheä ulos tai sitten maalataan, piirretään tai tytöt leikkivät omia leikkejään, jolloin mulla on aikaa siivoilla ja vaikka laittaa pyykit kuivumaan. Jossain välissä Jussi tulee kotiin,  (jos on aamuvuorossa. Iltavuoro kun on, hän on kotona vasta yöllä.) sitten tytöt vaativat huomiota häneltä ja mä voin lähteä salille tai lenkille. Jossain vaiheessa sitten taas tehdään ruokaa ja syödään, sitten vähän leikitään, skypetellään Suomeen ja sitten alkaakin olla aika iltapuuhien; iltapalaa, iltapesut/pisut ja tytöt nukkumaan 20.30-21.00. Mun työt eivät ihan vielä lopu, sillä jos Jussi on aamuvuorossa, menee hänkin nukkumaan viimeistään 21.00. Mä sitten siivoan keittiön ja asunnon, jotta saan viettää oman hetkeni siistissä kodissa. Teen Jussille seuraavan päivän eväät ja sitten voi relata. Luen jotain tai katson jotain ohjelmaa koneelta, ehkä kirjoitan blogiin jotain nasevaa.. Sitten iltapuuhat ja käyn sänkyyn aikaisintaan 23.30 ja nukahdan heti.

Siinä meikäläisen päivä 95% varmuudella. Joidenkin mielestä voi olla tylsää tai ahdistavaa, ja on se välillä mustakin, mutta pääosin kyllä nautin tästä aivan valtavasti. Kutsun tätä vaihetta elämästäni Päiväni Murmelina-vaiheeksi. Se, että saan viettää aikani näin ja näen tyttöjeni päivittäiset ilakoinnit, hassuttelut ja kiukuttelutkin, on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut. Riippuu aivan päivästä ja omasta sekä tyttöjen fiiliksistä, onko tiedossa kiva vai helvetillinen päivä. Huonommatkin päivät päättyvät usein positiiviseen nuottiin, joten plussan puolella ollaan. Ihan reippaasti.

Tästä päästäänkin kätevästi toiseen oivallukseen..

Oivallus no. 2: Irtipäästäminen avaa uusia ovia
Kun on jäänyt pois töistä ja viettää aikaa kotona lasten kanssa, sosiaalinen ympyrä on kutistunut aika minimaaliseksi. Alkuun ahdisti aivan vietävästi tulevat yksinäiset hetket, mutta aika pian niihin tottui ja itseasiassa yllättävän pian sen rauhallisuuden otti vastaan mielellään. Onneksi sain ennen Irlantiin muuttoa harjoitella tätä "eristyksissä" olemista, sillä tuo muutos olisi ollut ehkä liian suuri pala yhdellä kertaa. Muuton myötä se pieni sosiaalinen ympyrä kutistui vielä entisestään tai ainakin sai uusia muotoja. Tätäkin muutosta pelkäsin. Kuinka selviän yksin lasten kanssa vieraassa maassa ilman apua isovanhemmilta? Mitä teen kun en voi mennä viinilasilliselle ystävän kanssa, kun pää meinaa hajota kotona? Miten selviän ilman tuttuja ja turvallisia ystäviä? No ihan hyvinhän se meni, eikä ollut yhtään niin vaikeata kuin pelkäsin. Huomasin, että tärkeintä oli antaa vaan mennä. Kokea päivä kerrallaan, hyväksyä huonotkin hetket ja päivät, luottaa siihen että huomenna on taas parempi mieli ja parempi päivä. Ja näinhän se menee. Myös se,  että tajuaa kaiken olevan tilapäistä, auttaa kestämään hankaliakin aikoja paremmin. Vaikeatkin tilanteet helpottavat jossain vaiheessa.

Heti kun hyväksyy tilanteen/muutoksen ja uskaltaa antaa vanhojen asenteiden jäädä taakse, alkaa nähdä asiat uusin silmin. Omalla kohdallani Irlantiin muutto oli ns. napanuoran katkaisu kaikkeen siihen, jonka luulin määrittelevän minut. Perhe, ystävät, oma koti, oma auto, työ.. Huomasin, ettei mikään noista sittenkään määrittele minua vaan minä itse siitä vastaan. Kun vihdoin hälinä ympärilläni lakkasi, kuulin ensimmäisen kerran selvästi oman ääneni. En ole koskaan edes ajatellut olevani sellainen, joka antaa muiden määritellä omia valintoja tai ajatuksia, mutta taisin sitten kuitenkin olla. Vaikka en ole ollut mikään kynnysmatto, olen silti antanut liikaa itsestäni, saamatta yhtä paljon takaisin. Nyt ensimmäistä kertaa kuuntelin rehellisesti omia ajatuksiani ja toimin niiden mukaan. Vaikka lasten rytmi ja tekemiset määrittelivätkin pitkälti arjen kulun, sain kasvattaa itseäni rauhassa.

Parisuhteeseen tällaiset muutokset vaikuttavat joko positiivisesti tai negatiivisesti. Meidän osalta tämä kaikki on koulinut meitä vahvemmaksi yhdessä, selvitään mistä vaan. Kasvukipuja on tietty ollut, mutta tosi vähän. Luulen, että ollaan molemmat tuettu ja ammennettu voimaa toisistamme heikkoina hetkinä. Ja hyvinä hetkinä ollaan osattu niistä yhdessä nauttia.

Irlannissa jouduin tilanteeseen, jossa en voinut verkostoutua työn tai opiskelujen varjolla. Kaikki suhteet oli tehtävä itse. Nuorempana tämä ei olisi ollut ongelma eikä mikään, mutta nyt lasten kanssa oli tilanne hieman eri.

Ensimmäisen kuukauden aikana ei ollut edes voimia yrittää tutustua keneenkään, edes leikkipuistossa välttelin katseita ja keskityin vain tyttöjen tekemisiin. Kunnes sitten maaliskuun alussa, sää oli järkyttävän kylmä ja tuulinen ja mun piti saada lapset ulos. Puin lapset haalareihin ja itseni vuorasin lämpimään takkiin ja menimme leikkipuistoon. Puistossa oli yksi äiti ja 3 lasta. Olin yllättynyt, sillä niin kurjalla ilmalla siellä harvemmin ketään oli. Olimme toisella puolella puistoa aluksi ja sitten lasten liikkuessa vapaasti ja Matildalle jotain jouduin huutamaan, nainen sanoi minulle; ai että Suomesta. Mä taisin seistä siinä huuli pyöreänä hetken, koska mietin, että olinko kuullut ehkä oikein vai vain niin tottunut jo englannin kieleen, että käännän sen automaattisesti päässäni. Mä taisin vihdoin vastata, että joo, säkin? No, näin tapasin Riikan. Ja Riikan lapset; Mathildan, Emilian ja Lauran ja mies Edward. Tästä perheestä tuli meille hyvin läheinen ja tärkeä. Lapset leikkivät mielellään yhdessä, pikku-Matilda ja Laura olivat samana vuonna syntyneet ja välillä olivat hämmentävän saman näköisiä. He olivat Matildan ensimmäiset oikeat ystävät, joiden kanssa Matilda ihan tosissaan leikki. Riikan kanssa ystävytyminen oli mulle valtava henkireikä, sai omalla kiellä marmattaa arjen surut ja murheet, vastineeksi sai ymmärrystä ja tukea. Me taidettiin saada molemmat aika paljon tuolta ajalta. Myös miehet tulivat saumattomasti toimeen, eli kaiken puolin arvokas suhde. Kaipaan heidän perhettä kovasti!

Hyvän ystäväni, mentorini, Orlan tapasin kun pyysin häntä kahville. Etsin itselleni meditaatioryhmää Howthista ja kun löysin Orlan sivut, laitoin hänelle sähköpostia. Se kurssi, josta netistä olin lukenut, oli jo mennyt, joten Orla ehdotti että menisin hänen luokseen energiahoitoon ja että voisimme miettiä sitten uutta ryhmää. Mä siitä rohkaistuneena pyysin häntä kahville, ennen kuin hoitoihin menisin. En tiennyt millaiseen "hihhuliin" olin ottannut yhteyttä ja toivoin vain parasta, ettei kahvilaan talsi keski-ikäistä hippiä kummallisissa vaatteissa. Pinnallinen minä. Kahvilaan ilmestyi kaunis, upea nainen, josta tuli siitä hetkestä alkaen hyvin läheinen ystäväni.

Ystäväni Marianan tapasin hänen miesystävänsä kautta. Kun viime kesänä lähdin Dublinissa baariin itsekseni ja kotimatkalla ohitin Howthin oman yökerhon, miehet tupakalla saivat minut ylipuhutuksi liittymään seuraansa yhdelle. Kun kerroin olevani Suomalainen, toinen miehistä, Robert, innostui ja kertoi, että hän oli juuri kertonut ystävälleen Jimille, että maailman paras tarkka-ampuja, kautta aikojen on Suomalainen Simo Häyhä. Aiheesta ei sen enempää keskusteltu ja meillä oli niin hauskaa, että ilta eteni valomerkkiin asti.
Näin seuraavalla viikolla Robertin vakkarikahvilassa, kun tultiin tyttöjen kanssa hakemaan äidille päivän kahviannos. Siinä sitten vaihettiin kuulumisia ja Robert sanoi, että mun pitäisi tavata hänen tyttöystävänsä, Mariana. Robertin kanssa nähtiin usein kahvilassa ja juteltiin monista asioista.
Vihdoin sitten saatiin Marianan kanssa treffit sovittua ja se oli menoa siitä lähtien. Marianan kanssa käytiin paljon urheilemassa, tanssimassa ja juteltiin paljon.

Eli kummasti hyviä ystäviä löytyi, olen näistä kovin kiitollinen. Ja luotan, että täälläkin oikeat ihmiset löytyvät, kun aika on kypsä. Turha hätäillä, murehtia tai kiirehtiä.

Oivallus no.3: Onnea ei pidä kätkeä
Kuka sen sanoi joskus "Se kellä onni on, se onnen kätkeköön." Ai vitsi, mikä idiootti! Miksi pitää yrittää peitellä onnea ja sitä, että on onnellinen. Jos kaikki on hyvin, olet terve ja asiat luistaa, nauti siitä! Ja näytä se muille. En usko, että jonkun onni on keneltäkään muulta pois. Päinvastoin.

Jostain syystä meidät on opetettu siihen, että hehkuttaa ei saa. Jos se hehkuttaminen vaikka saattaisikin kääntää kelkan täysin ja kohta kaikki on taas päin persettä. No, mitäs sitten jos niin käy? Olit just onnellinen, yrittää saada siitä taas kiinni. Onnellisuus on mielentila. Ei siihen oikeasti vaikuta se, millainen asunto ja miten kivat kalusteet siellä on. Ei uudet kängät, vaatteet, laukut, korut tee susta onnellista. Ne on kivoja, mutta ilman niitäkin voi olla onnellinen. Onnellisuus on jotain, mitä meissä kaikkissa jo on. Sitä ei pidä hakea itsensä ulkopuolelta. Vasta kun oikeasti ja aidosti on onnellinen, voi nauttia kaiken maailman hyödykkeistä, mutta tajuat, ettei ne takaa mitään.
Mun täytyy myöntää, että mä elän tällä hetkellä todeksi yhtä mun suuremmista unelmista; elän sellaisessa maassa, jossa yleensä vain pääsee käymään lomalla. Olen aina halunnut kokea, millaista olisi, kun arki koittaa auringon alla. Kohta sen varmaan pääsee kokemaan. Toistaiseksi mä fiilistelen täällä oikein olan takaa; otan aurinkoa, herkuttelen fetalla ja grillatulla lihalla. Juon halpaa ja hyvää viiniä.

Ne jotka tuntevat mut hyvin, tietävät, että yksi mun unelmista on kasvattaa omat tomaatit ja sipulit. Tuolla parvekkeella mulla nyt kukkii jo mun tomaatit. Ja sitruunapuu ja paljon kukkia. Sipulit saavat vielä odottaa, mutta ne on tuolta kaupastakin ostettuna taivaallisia!

Ollaan onnellisia, olkaa tekin!