Pieni hetki menneisyydessä; Irland, we miss you!

Aloin tässä pitkästä aikaa kirjoittamaan kuulumisia, kun huomasin yhden tekstin olevan vielä luonnoksena. Avasin sen ja huomasin sen olevan viimeisin kirjoitukseni Irlannista. Todellinen hyvästelykirjoitus. Jostain syystä teksti jäänyt kesken, mikä sitten ollutkaan syynä.. nyt kuitenkin päätin julkaista sen, vaikkakin keskeneräisenä. Monta asiaa olisi siihen pitänyt lisätä, mutta aidoimmillaan se on nyt noin,  koskemattona. Lisäsin perään viimeisimmät kuvat Irkku-ajoistamme.

Muutaman kyynel valui poskia pitkin tekstiä lukiessani ja kuvia selatessani. Ikävä Howthiin on suuri, ehkä joku päivä sinne vielä päästään.

Kirjoitus on kirjoitettu muuttoa edeltävänä iltana, 26.3.2014

--------




Pitkä aika on kulunut viime kirjoituksesta. Melkein 2 kuukautta, mutta se tuntuu minusta paljon pidemmältä ajalta. Tässä ajassa on ehditty viettää kuukauden mittainen loma Suomessa, palattu takaisin kotiin ja valmisteltu sekä vamistauduttu muuttoon. Eikä mihin tahansa muuttoon, vaan edessä on taas uusi maa ja aloitus tyhjältä pöydältä.


Ei pitäisi olla mikään iso juttu, tällainen muutos. Onhan tämä jo kerran koettu ja todettu jopa, että kaikesta selviää. Ja muutokset tähän mennessä ovat kyllä tuoneet enemmän hyötyä kuin haittoja, joten olen tämänkin muutoksen suhteen varsin luottavainen. Ainoastaan yksi huoli minulla kyllä on, Kreikan kieli... Kai sen sitten siellä oppii.. mutta kun se ei ole se pelkkä puhuminen, kun niitä kirjaimiakaan ei ymmärrä. Jossain välissä varmaan pitäisi ottaa kirja kauniisti käteen ja opetella, eihän siinä muuta voi. Olen kyllä huomaavinani nyt yhden yhdistävän tekijän kaikessa omaan elämääni liittyvissä asioissa; en tee mitään etukäteen, jätän kaiken aivan viimeiseen hetkeen, kuten nyt tämänkin. Voisi luulla, että olisi ollut hyvä edes hieman opetella kieltä - saati sitten niitä aakkosia- mutta ei. Yleensä huomaan ajattelevani, että nyt kannattaisi jotain alkaa tekemään, mutta sitten se aina kuitenkin jää. Ja sitten viimeisellä mahdollisella hetkellä, homma hoidetaan. Yleensä kaikkeen tuohon tekemiseen kyllä liittyy kauhea stressi ja kiroilu yms.. mutta aina sitä on selvitty, ja vieläpä oikein hyvin. Moni voisi sanoa tässä kohtaa jotain, mutta kun näin pärjää niin antaa mennä vaan.

Jäin jaarittelemaan. Tosiaan, huomenna on edessä lähtö täältä Irlannista. Huomaan jatkuvasti hyvästeleväni mielessäni jokaista paikkaa, jossa nyt käyn. En osannut odottaa, että lähteminen olisi näin vaikeaa. Eihän me kuitenkaan oltu täällä pidempää kuin 14 kuukautta. Mä kyllä muistan olleeni myös aivan sydän riekaleina, kun palasin takaisin Suomeen 6 kuukauden oleskelun (opiskelumatka) jälkeen Ruotsista. Viimeisenä ilta itkimme kaikki ja hyvästelimme toisiamme kymmeniä kertoja, asiaan saattoi vaikuttaa hyvin vahva humalatila. Ajattelin silloin, ettei mikään voi olla näin ihanaa ja sitä ja tätä... Ei tarvinnut edes pitkää aikaa olla takaisin kotona, kun tajusin että ihan hyvähän tämä oli, pääsi kotiin ja maksakin sai palautua rauhassa. Lähdön hetkellä suurin suru kun oli, että saako näin vapaata ja hauskaa elämää enää koskaan viettää. Ja saihan sitä, mutta onneksi vähän maltillisemmin. Luojan kiitos en ollut vaihdossa kuin 6 kuukautta! Silti, oli se kyllä mahtavat 6 kuukautta, tosin ei kyllä akateemisessa mielessä, mutta itsestäni opin paljon. Uskalsin lähteä, vaikka pelottikin pirusti. Hauskaa oli, muistoja ja ystäviä jäi.

Nyt huomaan olevani samanlaisessa tilanteessa, lähden pois paikasta, johon olen juureni hetkeksi laskenut. On vaikea kuvitella, tapaako yhtä ihania ihmisiä seuraavassa paikassa? Onko seuraava paikka yhtä ihana? Viihdymmekö siellä? Sama jännitys, eri tilanne. Itseäni olen rauhoitellut ja vakuutellut, että kyllä kaikki järjestyy ja uskon siihen kyllä täysin. On vaan silti taas hassua olla tilanteessa, jossa tulevaisuus yksi iso kysymysmerkki. Mä toisaalta nautin tästä epätietoisuudesta valtavasti, sillä se pakkottaa olemaan miettimättä liikaa tulevaa. Kun ei tiedä, ei voi muuta kuin arvailla ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Ja niinhän tässä on nimenomaan käynyt.

Mä tulen kaipaamaan valtavasti tätä paikkaa. Howth on ollut meille täydellinen koti, jossa ollaan saatu nauttia uskomatton kauniista maisemista, sydämmellisistä ihmisistä ja olen saanut kokea, miltä tuntuu elää kylä-yhteisössä. Paikassa, jossa on kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Mitään ei tarvitse hakea kaupungista - ei mitään. Tänne muuttaessa pelkäsin kylän olevan sitä, mitä kylät nykyään Suomessa ikävä kyllä ovat; kirkko, Tarmon valinta ja lähimmät naapurit 10 kilometrin päässä. Täällä kylä tarkoittaa paikkaa, jossa on kirkko, kahviloita, 2 kuntosalia, kampaamo, kauneuhoitola, ravintoloita, lääkärit, putiikkeja, lehmiä, hevosia, kouluja, nähtävyyksiä, tori viikonloppuisin, pubeja ja yökerhokin löytyy. Eli jos haluaa heittäytyä todella mukavuudenhaluiseksi, tästä paikasta ei tarvitsisi koskaan poistua - hautausmaakin löytyy, hieno sellainen.
Tosin tässä kylässä asuu n. 8000 ihmistä, eli on vähän eri koko luokkaa kuin kylät Suomessa, mutta silti. Pidin kovasti tavasta tervehtiä aina kaikkia, sillä samat naamat näkee melkein päivittäin. Mulla tulee niin kova ikävä...

Ja hei, Irlantilaiset...!!! Ennen tänne muuttoa, kuuntelin aina ihmeissäni täällä käyneiden suitsutusta Irkuista. On se nyt ihme, kun on niin ihania ihmisiä... Arvaattekin jo varmaan, mitä seuraavaksi aioin sanoa. Irlantilaiset ovat aivan mahtavaa porukkaa. Meidän Suomalaisten on helppo samaistua Irkkuihin, sillä hekin, kuten me, ovat kovia juomaan alkoholia. Siinä on heti hyvä lähtölaukaus ystävyydelle.
Irlantilaiset ovat iloisia ja sydämmellisiä ihmisiä. Aito ja vilpittömiä, eivät noudata kaikkia sääntöjä ja ovat aika suurpiirteisiä, joissain määrin liiankin, kun katsoo jämptin suomalaisen näkökulmasta. Täällä sitä kyllä huomaa, kuinka hyvää tekee viettää aikaa ulkomailla, saa hieman taas käsitystä siitä, miten sitä voi toimia eri tavoin kuin kotimaassa. Täällä sitä ei joudu toteuttamaan itseään ns. annetuissa raameissa, vaan ne luodaan itselleen uudestaan. En toki tarkoita, että Suomessa aina niin olisi. Mutta omasta kokemuksesta olen nyt huomannut, etten ole edes kyseenalaistanut vanhoja raamejani aikaisemmin. Olen tehnyt asioita ns. kuten itse haluan, mutta silti nyt jälkeenpäin huomaan, ettei se nyt ihan niin mennytkään. Raamit, jos sellaisia nyt pitää olla, niin ne tulisi jokaisen oikeasti luoda itse itselleen. Mulle tämä viimeiset 14 kuukautta opetti: pitää lähteä kauas, jotta näkisi lähelle. Pitää irtautua vanhasta ja ravistella itsensä irti, pitää rohkeasti aloittaa alusta.

Monta meille tärkeätä ihmistä ja paikkaa jätämme nyt taaksemme. Suru ja jännitys ovat tunteista päällimmäisinä mutta niitä seuraa luotto siihen, että kaikki järjestyy niin kuin on tarkoitettu..