Viime kerrasta on kulunut juuri niin pitkään, että voin kertoa "kuherruskuukauden" Kreikan kanssa olevan ohi. Ei mitään suurta draamaa, ihan pikku jutut - ärsyttävät sellaiset - ovat palauttaneet meidät takaisin maan pinnalle. Hyvä muistutus taas siitä, että unelmat voivat kyllä toteutua, mutta sitten taas jatkuu normaali arki. Paikasta, ihmisistä, oikeastaan mistään riippumatta, aina se arki vaan löytää itsensä meidän ihmisten elämään.
Eikä arjessa ole mitään vikaa, mutta tällä hetkellä koen kyllä arjen harvinaisen kuluttuvaksi. Joka ikinen päivä kiitän hiljaa, tai ääneen, kun tytöt nukahtavat - kuten viimeksi eilen. Pahimmassa tapauksessa, kuten eilen tytöt saivat kiihdytettyä toinen toisensa sellaisille kierroksille, että tuntuu siltä kuin seurasi vierestä, kun suuronnettomuus tapahtuu. Pelastusyrityksistä huolimatta lopullista katastrofia ei pysty estämään. Kun pohjalla on liian lyhyet päiväunet, sekä hellepäivä 32 asteessa (joka tosin vietettiin melkein kokonaan sisällä, viileämmässä), liikaa piirrettyjä, on lähtökohdat aika kehnot. Yleensä, noista spekseistä huolimatta, illat menee ihan ok. Vain hieman hampaiden kiristelyä, muutama karjaisu, pari kirosanaa siellä täällä.. On muuten myös niitä iltoja, jolloin mitään edellä mainituista ei tarvita, mutta ne ovat aika harvassa.
Mutta tänään kaikki nuo elementit olivat omalta puoleltani jälleen hyvin edustettuna, mutta kyllä toivat tytötkin pöytään omaa huippuosaamistaan. He olivat niin ylikierroksilla loppuvaiheessa, että melkein uhmasivat painovoimaa. He juoksivat, kiljuivat, nauroivat, kaatuilivat aivan holtittomasti. Olivat aivan hiestä märkinä ja punaisia kuin hummerit. Minä siinä koitan laittaa sänkyjä valmiiksi, lämmitän maitoa. Välillä käskyni rauhottumisesta menivät perille, korkeintaan 3 sekunniksi, kunnes toinen keksii taas aloittaa ja haastaa siten myös toisen mukaan - ja taas mennään.
Kun sitten vihdoin oli aika pukea päällä yövaatteet ja hoitaa muut iltapuuhat, alkaa valtava vastarinta. Huutoa, potkimista, protestointia kaikissa muodoissa x 2. Ai että, äitiyden parasta antia.. "Pienellä" pakotuksella sain huutavat ja rimpuilevat lapset sänkyyn. Molemmat olivat niin uupuneita, että silmät vain pyörivät päässä, mutta väsymyksestä huolimatta vastustelua ei voinut lopettaa. Näissä tilanteissa yleensä M on pahempi kuin L. Ehkä siksi, että L tosiaan on jo aivan kuitti, eikä enää jaksa antaa enempää, mutta M vielä sängyssäkin riehuu ja taistelee unta vastaan. Mutta kuten aina, kyllä se uni jossain vaiheessa voittaa. Sitä hetkeä olen odottanut ja sen ajatuksen voimin on kestetty ilman väkivaltaa. Ihana, pelastava uni. Rauha.
Täällä nyt oltuamme jo muutaman kuukauden, ymmärrän nyt, kuinka tärkeää oli että päädyimme ensin Dubliniin. Siellä ei tarvinnut opetella uutta kieltä. Ja voin nyt kertoa, että on muuten tosi työlästä koittaa rakentaa mitään sosiaalista verkostoa, kun ei ole yhteistä kieltä. Dublinissa, vaikka kesti aikaa ennenkuin itse olin siihen valmis, aina saattoi mennä mihin vain ja puhua kenellä vain. Täällä ihmiset osaavat kyllä englantia, mutta juuri sen verran, kuin on pakko. Uskon kyllä, että osaavat kyllä enemmänkin, mutta eivät vaan luota kykyihinsä.. Ja onhan siitä aina extravaivaa. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos täällä meinaa Kreikkalaisia kavereita saada, on pakko oppia kieli. Eikä tämä koske vain ystäviä, vaan kaikkea. On kyllä harvinaisen hankalaa olla maassa, jonka kieltä ei ymmärrä sitten alkuunkaan. Jos tässä nyt on sanavarastoa kartuttanut, ei siitä mitään hyötyä ole, kun ei niitä edes ymmärrä toisten puheesta, saati itse osaa muodostaa kuin 2 sanan lauseita. Kärsivällisyys. Sitä tässä nyt varmaan pitäisi oppia (oppiläksyni muutekin tässä elämässä), mutta nyt se tuntuu tosi vaikealta. Sinnikkyys. Sitäkin joo...
Jos olisimme suoraan Suomesta tulleet tänne, pelkäänpä, että tässä vaiheessa miettisimme jo kotiinpaluuta, ainakin jossain muodossa. Eli onneksi meillä oli tuo aika Irlannissa, pehmeä lasku uudenlaiseen elämään. Pakko kertoa tähän väliin, että mulla on aivan järkyttävän kova ikävä Irlantiin - kaipaan sinne enemmän kuin Suomeen. Jotenkin kummaa, mutta olihan se meille iso muutos ja kasvattava kokemus, paikka jossa tutustuimme mahtavaan maahan ja mahtaviin ihmisiin. Mun on aivan pakko päästä käymään siellä..Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin. Siellä on monta ystävää, joita kovasti kaipaan. Ja syksyllä on yksi syy taas lisää mennä sinne, Noona aloittaa opiskelut siellä. HYVÄ NOONA! Hänenkin pitkäaikainen toiveensa, asua joskus Dublinissa, toteutuu.
Oli tässä jokunen viikko takaperin yksi päivä, jolloin osuin taas pohjaan. Sinä päivänä masentelin pitkin päivää, kuinka kaipaisin edes vain kahvittelukaveria. Jotain, jonka kanssa voisin vain jutella - ihan vaikka vain päivän säästä, kunhan vaan saisin jotain muuta vuorovaikutusta kuin mitä saan Jussin ja lasten kanssa. Siinä oikein ryvin säälissä pitkin päivää ja olin alakuloinen kun Jussi tuli töistä kotiin. Ja arvatkaa mitä se ihana mies mulle kertoi, mun ensin kerrottua mun masennuksen aiheestani! Se oli sopinut meille seuraavaksi päiväksi treffit sen työkavereiden kanssa, he veisivät meidät jonnekin kivalle rannalle ja vietettäsiin siellä päivä. Uskoni elämään taas palautui ja innostuin. Tosin rantapäivä ei sitten onnistunut, koska seuraava päivä olikin sitten sateinen mutta kuitenkin - siemen on kylvetty.
Samana päivänä salille mentäessäni sitten pyysin salilla työskenteleviä tyttöjä soittamaan joskus minulle, jos ovat täällä päin viettämässä iltaa. Eli kyllä tästä vielä jotain tulee. Hyvä muistutus oli taas, että pakko se on itse aloite tehdä, sillä ei mua kukaan täältä kotoa hae.
Yksi suurin murheen aiheeni täällä on ollut mun kukat. Kun me ostettiin järjetön määrä parvekekukkia ja puita tänne, olin haaveissani luonut kauniin ja ah, niin kukoistavan parvekkeen. Tiedätte varmaan kaikki, jotka olette olleet etelässä, millaisista parvekkeista mä puhun; kukkia pursuu joka raosta, eri värisiä kukoistavia, tuoksuvia kukkia ja puita. Ja tietenkään niihen hoito ei vaadi mitään kvanttifysiikan osaamista.. mutta ja mitä! Siinä sä kastelet, et kastele, lannoitat, nypit kuolleet pois, leikkaat, myrkytät kirvoja, hellit ja rakastat niitä, niin silti ne ei kestä! Hitto! Jopa ne kuuluisat pelargonit ovat pettäneet mut! Niiden kun piti olla kiitollisia ja helppoja kasveja. No ei kyllä meikäläisen pelargonit näytä lainkaan samalta, kuin alakerran naapurin - sillä ne kukoistavat kaikissa väreissä. Ehkä mun kukatkin puhuu Kreikkaa, eikä me vaan ymmärretä toisiamme..
Ostin itselleni sitruunapuun sekä Bougainvillen (Ihmeköynnös), joka muistuttaa mua aina lapsuuden kesistä Espanjassa. Puu, jonka kukat ovat niin kauniita ja värikkäitä, että jo pelkkä ajatus sellaisesta omalla parvekkeella sai mut kehräämään onnesta. Ostin puun, jossa oli paljon kukkia. Kuuntelin tarkasti hoito-ohjeet ja asettelin sen oikeaan paikkaan, pidin siitä hyvää huolta, juttelinkin sille. Mutta päivä päivältä se vaan tiputteli kukkia. Annoin lannoitetta, rukoilin sitä pitämään edes muutaman kukan. Mutta ei, kun vihdoin kukkia oli pienessä puussa jäljellä enää vain viisi, annoin sille luvan tiputtaa nekin ja tunsin epäonnistuneeni täysin, vaikka tein kaikkeni, se ei riittänyt.
Sama tarina toistui monen muun hankkimani kasvin kanssa, olemme muunmuassa onnistuneet tappamaan muratin. Ja tietääkseni se on jo aikamoinen saavutus, sillä murattihan kestää luonnossakin ties missä olosuhteissa, mutta anna se meille, niin se yhtä varmasti kuollut.
Siivoojamme piikkiin voin laittaa meidän hortensioiden menetykset. Hän kun parveketta pesi, niin kasteli ne sitten niin läpi, että kasvi kuoli siihen.
Mutta kyllä tässä vielä toivoa on; mun kaksi tomaatin taimenta voivat paksusti ja ovat tuottamassa meille valtavan sadon tomaatteja - eli yksi haave vielä elää ja voi hyvin. Enkä mä nyt kukkien suhteen vielä ole toivoa heittänyt, mutta olen jo hieman realistisempi. Jos joskus muutamme omaan taloon, hankin puutarhurin. Onpa ainakin sitten joku muu, jota voi syyttää - haahahah! Oikeastaan haluaisin oppia enemmän kasveista, mutta se projekti on jossain kaukaisessa tulevaisuudessa.
Opiskelusta tulikin mieleeni... Mulla on hirmuinen halu oppia uutta. Ja nyt tarkoitan siis ihan oikeata opiskelua. Ajatus ei ole vielä kristallisoitunut, mutta tarve on kova. Tää ei tietty paikkana ole sellaiseen paras mahdollinen, kun on taas tuo kieliongelma. Dublinissa tämä olisi vain raha- ja järjestelykysymys.Täällä asia on hieman monisyisempi. Mutta antaa ajatuksen nyt rauhassa kyteä ja katsotaan, mitä eteen tulee.
Tytöille me ollaan mietitty hankkia hoitaja tai sitten jopa on ollut sellainen ajatus, että laitettais M johonkin päivähoitoon. Se kun niin kovasti haluaisi leikkiä muiden lasten kanssa, mutta sitten tulee aina se kieliongelma. Jossain hoidossa M varmaan oppisi kielen hetkessä ja saisi sitä kautta myös kavereita. Myöhemmin L voisi ehkä sitten seurata perässä ja niin mulla sitten olisi aikaa sille opiskelulle.. Ja mitä vielä..
Matilda on kunnostautunut tässä viime päivinä piirtämisessä. Ja tarkoitan ihan oikeata piirtämistä, ihan paperille ja silleen. Hän piirtää tällä hetkellä kaloja. Ja hienoja kaloja piirtääkin, ovat ihan tunnistettavissa -ainakin vanhempien mielestä! Nätisti se jaksaa niitä paperille laittaa toinen toisensa perään, M on aina tykännyt piirtää ja värittää. On niitäkin hetkiä, kun on ollut liian hiljaista ja selviää, että keittiön kaapit ja jääkkaappi ovat saaneet uuden ilmeen, samoin taidetta löytyy seinistä ja ties mistä. M on vielä niin hassun rehellinen, että tulee itse pyytämään ensin anteeksi ja sitten vie suoraan rikospaikalle. Monta kertaa on toruttu ja takavarikoitu kynät, sitten jossain vaiheessa pitää aina antaa uusi mahdollisuus. Aika monta kertaa ollaan käytä tämä läpi, kyllä se joku päivä oppii. Lily on myös, Matildan esimerkistä innostuneena, kiinnostunut piirtämisestä. Paperin lisäksi L tykkää piirtää itseensä, vielä ei tietääkseni seiniin tai kaappeihin. Mulla on kuvia näistä taideteoksista mun puhelimessa, mutta ne eivät ole nyt juuri saatavilla. Meidän puhelimen laturi(se ainoa) sanoin itsensä pari päivää sitten irti ja mun puhelin on död. Mun on pitänyt siirtää kuvat puhelimelta koneelle miljoona kertaa, mutta aina mulla on jotain tärkeämpää tekemistä. Tämä oli varmaan universumin tapa sanoa "I tried to tell you... ". Mun puhelimen henkiin saaminen on muutenkin ihan arpapeliä, siellä siinä kosketushäiriö, enkä tiedä kauanko menee, ennen kuin se potkaisee lopullisesti tyhjää. Sitten vasta harmittaakin mun saamattomuus, jos kuvia ei ikinä saada pois siitä vehkeestä.
Molemmat tytöt tuntuvat voivan oikein hyvin täällä. He eivät harmittele kuolevia kasveja eikä heillä muutenkaan tunnu olevan huolia - ja se on tosi ihanaa. Molemmat on iloisia ja eläväisiä, ja aivan toisistaan poikkeavia. On se hassua huomata, miten se persoona puskee läpi jo noin pienistä lapsista.
M on herttainen ja hyväntuulinen, aika tasainen tyyppi. Sillä tosin on äitinsä pinna, eli sitä ei ole. Jos M yrittää tehdä jotain, eikä se onnistu heti, tavarat lentää. Olisin suonut lapselleni hieman paremman kärsivällisyyden, heidän sekä itseni takia.
L sitten puolestaan on monin tavoin haastavampi tapaus. Hän, ollessaan hyvällä tuulella, on maailman herttaisin ja ihanin lapsi. Mutta huonolla tuulella ollessaan, hän on täysi tyrannni. L on paljon moniulotteisempi ja vaikealukuisempi, kuin M. Hän ikään kuin ei suostu jäämään "toisen" lapsen rooliin, vaan vaatii samaa kohtelua kuin esikoinen saa. L on myös kovin riippuvainen minusta, hän hakeutuu useita kertoja päivässä syliin, M ei koskaan ollut samalla tapaa riippuvainen minusta. Onneksi L on nyt ottanut otteen myös Jussista, niin on hänestäkin vihdoin kuoriutunut pesunkestävä Isin tyttö.
Lilyllä, toisin kuin Matildalla, onkin sitten yllättävän pitkä pinna. Hän tykkää näperrellä sormillaan erilaisia juttuja, ja mennessään vikaan, hän aina aloittaa rauhallisesti alusta. Siinä missä M olisi jo viskonut tavaran menemään, L kurtistaa otsaansa, mutristaa huuliaan ja yrittää uudelleen.
Dublinissa asuessamme kävin Lilyn kanssa homeopaatin vastaanotolla, tiedustelin, josko olisi jotain tehtävissä hänen huonotuulisuudelleen. Kävimme läpi kaikki raskaudesta synnytykseen, sekä siitä aina siihen päivään. Kun homeopaatti oli kuullut kaiken, hän tokaisi, että ei teille helppoa lasta ole annettu. L päättää itse, mitä tekee ja miten tekee. Sen näki jo synnytyksessä, sehän kesti ja kesti ja kesti.. Minä ja kroppani koitettiin saada tyttöä ulos, mutta hän tuli vasta kun koki sen hänelle sopivasksi. Nytkin huomaa Lilyssä sen, että hän tekee asiat omalla tavallaan. Hän ei ole miellyttäjä eikä häntä juuri tunnu kiinnostavan, mitä muut tekevät - hän kulkee omaa polkuaan. Kun taas Matilda on empaattinen ja välillä niin huolehtivainen, että tunnen hänen ottavan minun rooliani. Matilda on myös hirmuisen herkkä ja tarkkanäköinen.
Molemmat tytöt ovat niin kovin erilaisia, mutta siten myös täydentävät täydellisesti toinen toisiaan. Heidän yhteisiä leikkejä on ihana katsoa, siinä on jotain taikaa.
Molemmat kasvavat ja kehittyvät huimaa vauhtia. Lilyn sanavarasto kasvaa vauhdilla ja nyt hän opettelee laulamaan Kaapo-ohjelman tunnuslaulua. M nuo tunnuslaulut jo osaa.. Muumit, Kaapot, Touhulan arvoituksia ja mitä noita nyt on. Paljon ne tytöt muistaa, Matilda varsinkin imee asioita kuin sieni ja muistaa ne vielä pitkinkin ajan kuluttua.
M muistaa kaikki ihmiset Suomesta ja kyseleekin, milloin kukakin on tulossa Kreikkaan. Tässä eräs kerta, kun olimme menossa Thessalonikiin, M kysyi "milloin sitten mennään Helsinkiin?" Uskomatonta, sillä yleensä puhumme vain menosta Suomeen. Hän on jo pari kuukautta kysellyt, koska Paavo, Heidi ja Emma tulevat. Tänään he vihdoin tulevat ja M on laskenut öitä siihen. Niin kuin joka ketrta, kun joku on ollut tulossa. Omi, Hude&Matrina, Opa ja Ämmi. Kaikkien tuloon on laskennut öitä ja odotettu kuin kuuta nousevaa. Vieraamme saavat tytöissä vielä jonkun ihanan lisävaihteen aina käyntiin. He saavat heistä tietenkin paljon enemmän irti, kuin samoista, vanhoista ja tylsistä vanhemmista. Kun tänään saapuvat vieraamme lähtevät, muutaman päivän päästä siitä tänne tulee Papu, Miia, Vera ja Nea - tätä M odottaa!
Nämä kuvat, joita tähän kirjoitukseen nyt liitän ovat siis kunnon kamerasta ja mukana on myös kuvia meidän minilomalta; paikasta nimeltä Ormos Panagais. Se on tästä meiltä noin 1,5 tunnin ajomatkan päässä, Halkidikin keskimmäisessä peninsulassa, Sithoniassa. Eli tästä meiltä ei tarvitse ajaa edes tuntia, kun ollaan jo täydellisen turkoosin veden äärellä, mutta tuo Ormos oli siis hieman kauempana. Ihana pikkuloma vain perheen kesken. Saimme nauttia veneilystä, kauniista maisemista, taivaallisesta ruoasta ja maailman ystävällisimmästä palvelusta. Pieni Ormos Panagais oli upea ja mahtava kokemus, sinne mennään uudestaan!
Tipahduksista pohjalle ja muista arkeen liittyvistä ongelmista huolimatta elämä on edelleen ihanaa. Ihanaa elää elämää nyt Kreikkalaisittain, kuunnella illalla sirkkojen siritystä ja juoda parvekkeella punaviiniä (2,51euroa/plo) ja antaa lämpimän tuulen hyväillä. Tuohon päivän kuumuuteen pitää vielä totutella, koska Suomessa, vaikka kuinka helle olisi, se ei koskaan tunnu tältä. Hyvässä ja pahassa, enemmän hyvässä!
On ollut taas hyvä kerätä hieman ajatuksia ja tajuta, että elämässä on aina tietty tasapaino. Jos jotain hyvää, niin jotain huonoakin ja sama onneksi pätee myös toisin päin. Oppejahan täällä ollaan hakemassa ja jos osaa nauttia pikkuasioista, voi olla onnellisempi kuin arvaakaan. Sitä pitää vain joskus pysähtyä ihan miettimään.
Tässä tämä, voikaa hyvin. Olkaa onnellisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti