Ensi viikolla tulee täyteen 6 kuukautta Thessalonikissa. APUA!
Kesä on mennyt hurjalla vauhdilla ja paljon on taas tähänkin kesään mahtunut. Siitä lähtien kun tänne Kreikkaan muutettiin, huhtikuussa, on meillä vieraita käynyt tasaiseen tahtiin aina heinäkuun alkuun asti. Kiitos kaikille Teille, jotka jaksoitte nähdä sen vaivan. Meille vierailut antoivat voimaa jaksaa uudessa ympäristössä ja toitte meille myös aina palan Suomea mukananne, palan kotia.
Heinäkuun lopulla olimme muutaman viikon Suomessa. Se oli pitkään kaivattu loma, minulle nyt ainakin. Tytöt olivat innoissaan saadessaan viettää aikaa isovanhempiensa kanssa. Minulle loma oli paljon kaipaamani henkireikä, jolloin sain viettää aikaa ilman lapsia. Isoäidit viettivät tyttöjen kanssa muutaman päivän Ämmin Auran mökillä. Tytöt pääsivät käymään Muumimaassa ja nauttivat Suomen kesästä. Olen ikuisesti kiitollinen molemmille isoäideille tästä vapaa-ajasta, jonka he minulle mahdollistivat.
Kreikkaan muutto ja muuton jälkeinen sopeutuminen on ollut paljon rankempaa, kuin mitä olin osannut odottaa. Tai ehkä se oli näin rankkaa Dublinissakin, en vaan enää muista. Dublinissa sopeutuminen uusiin paikkoihin, ihmisiin ja uudenlaiseen elämään oli helpompaa, kun oli tuttu kieli.Varmaan jokainen, joka on muuttanut pois kotimaastaan, käy näitä samoja asioita läpi - tavalla tai toisella. Usein sopeutumiseen auttaa se, että menee töihin tai opiskelemaan, ja sitä kautta tutustuu uusiin ihmisiin ja pääsee nopeasti kiinni paikalliseen kulttuuriin. Kotona lasten kanssa jää helposti kovin yksin, vaikkei olisikaan mikään seinäruusu.
Ennen Suomeen tuloa kävin täällä läpi elämäni synkimmät hetket. Merita oli meidän viimeinen vieraamme täällä ja hän lähti muutama viikko ennen meidän Suomeen tuloa. Siinä välissä olikin sitten pisin aika perheen kesken, koko täällä olomme aikana. 2 viikkoa kuulostaa lyhyeltä ajalta melkein kenelle tahansa, mutta ne olivat minun elämäni pisimmät päivät, tunnit..
Helteet, vaikka niiden kanssa kuvitteli jo oppineen elämään, veivät mehut niin, ettei ulos voinut lähteä ennen kuin aurinko oli jo hyvää matkaa ollut laskussa. Pääsimme ulos aikaisintaan 6-7 aikoihin, kun paahtava aurinko oli jo matalammalla. Kotona on pidättävä ovet, ikkunat ja verhot kiinni, jottei kuumuus pääse sisällä. Sisällä ollaan tyttöjen kanssa koko päivä, vuorotellen joku meistä sai hermoromahduksen. Itkua, kiukuttelua ja huutamista oli päivittäin. Yöt olivat kuumia, mutta sentään nukkuminen onnistui joten kuten.
Muistan valittaneeni Dublinissa kovasta tuulesta ja sateesta, mutta sellaiseen säähän pystyi aina pukeutumaan oikein. Ne kerrat, kun emme pääseet sään takia ulos Dublinissa, ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Tällaista kuumuutta vastaan ei ole pakokeinoja, on vain pysyttävä sisällä. Pysyä sisällä kahden pienen lapsen kanssa, jotka hyppivät viimeistään päiväunien ja lounaan jälkeen seinille.
Jussi on täällä enemmän töissä, kuin Dublinissa. Se on tietty hyvä asia, mutta niinä päivinä koko arjen pyörittäminen on minun harteillani. En osannut lainkaan varautua tähän, vaikka jo kuukausia olimme täällä asustelleet. Aina kuitenkin oli joku kylässä, apuna tyttöjen kanssa tai olimme liikenteessä. En voinut kuvitellakaan, että arki olisi näin raskasta. Toisaalta en halua ajatella, että arki on tällaista, sillä totutteluahan tämä vielä on, toivottavasti. Jussin ollessa töissä minä tein ympäripyöreitä päiviä, hoidin lapsia, tein ruokaa, kävin kaupassa, siivosin. Kaikki tuo aivan normaalia puuhastelua, mutta yli 30 asteen helteet tekivät tästäkin selkeästä kuviosta totaalisen kärsimysnäytelmän. Kuka tahansa jaksaa helteitä muutaman viikon, mutta sitten kun muutosta ei ole näkyvissä, alkaa olla aika ahdistavaa.
Pian huomasin olevani jatkuvasti huonolla tuulella, väsynyt, itkuinen tai sitten täysin poissaoleva. Eräänä iltana Jussi otti asian puheeksi. Kun hän kysyi, olenko kunnossa? Romahdin täysin. Itkin, eikä itkulle meinannut tulla loppua. Itkun seasta sopersin olevani aivan puhki, niin puhki, väsynyt ja ahdistunut, etten enää tiedä mitä tehdä. Muistan erään helteisen iltapäivän pahimpina hetkinä, kun molemmat lapset ovat kiutelleet, tapelleet ja huutaneet tuntitolkulla, menin yksin parvekkeelle ja vain tuijotin maahan. Mietin ensimmäisen kerran elämässäni, kuinka helpottavaa olisi vain astua alas. Siinä hetken tuijotin asfalttia ja itkin, kunnes tuli järki takaisin. Keräsin voimani ja palasin sisällä kuuntelemaan loputonta nahistelua.
Jussin kanssa siinä sitten jutellessamme itsekin pian tajusin, että kyse on monen tekijän summasta; väsymys, yksinäisyys, ja kaikki sopeutumisen haasteet. Varsinainen kriisitilanne, johon tarvitsin apua. Jussi päätti siltä istumalta, että seuraavina vapaina hän hoitaisi lapsia ja minä voisin levätä. Tunsin heti helpostusta, että asia oli pääsetty ilmoille mutta samalla iski huono omatunto, olen vaikea ja huono äiti, kun en jaksa. Pelkäsin Jussin jaksamisen puolesta, hänen kun täytyy jaksaa sitten taas töissä. Hän kuitenkin vakuutti, että pitää kyllä huolen omasta jaksamisestaan, nyt minun oli ensin levättävä itseni kuntoon. Ja niin me tehtiin. Lepäilin ja otin rennosti, maailmaan alkoi värit palata varsin nopeasti.
Suomeen lensin sitten yksin tyttöjen kanssa. Ja vaikka etukäteen jännitin hirveästi lentoja, kaikki meni paremmin kuin hyvin. Jännitys ja koti-ikävä purkautui päästessämme omaan kotiin, kaikkien rakkaiden luokse. Kesken ruokailun purskahdin itkuun. Tuntui niin helpottavalta olla kotona, jossa on turvaverkko tiukasti tukena joka hetki. Kaikki pyödässä tietysti ihmettelivät reaktiotani, sanoin vain että olen niin onnellinen, kun ollaan kotona.
Suomessa oloni oli kuin elämäni paras loma. Sain muutaman päivän elää ilman lapsia, sain olla niin itsekäs kuin kehtasin. Jos teki mieli nukkua pitkään, nukuin. Jos teki mieli syödä aamiaista kello 14, söin sen hyvin mielin. Saatoin tehdä kaiken niin, ettei tarvinnut järjestellä hoitoja, aikatauluja, ilmoitella menemisistä tai tulemisista. Tapasin ihania ihmisiä, tanssin, join, nauroin, uin, näin upeat auringon laskut- ja nousut, söin hyvin, lauloin, kävin hoitamassa itseäni. Kiitos kaikille niille, jotka jakoivat näitä lyhyitä onnen hetkiä kanssani. Näiden hetkien ansiosta hymy palasi taas kasvoilleni ja sain uskoa tulevaan.
Kiitos myös kaikille, jotka kyselitte uusien kirjoitusten perään. Pidän tätä blogia nimenomaan kuulumisten kertomista varten. Olin syvästi otettu, kun kuulin että kirjoitukseni koskettavat tai joku muu voi niihin samaistua. On helpottavaa tietää, ettei ole yksin, vaikka välillä tunteekin olonsa maailman yksinäisimmäksi. Kiva tietää, että voimme myötäelää toistemme kokemuksia tätäkin kautta.
En halunnut kirjoittaa mitään kuulumisia ennen Suomeen tuloa, lähinnä ettei tarvitse jokaiselle erikseen vakuutella, että kyllä tämä tästä Nyt jälkeenpäin ymmärrän, etten olisi mitään voinutkaan kirjoittaa, sillä pää oli niin sekaisin. Monet kannustavat keskustelut saivat minut uskomaan, että ei tässä voi muuten kuin hyvin käydä. Kiitos kaikille, jotka annoitte minun purkaa sydäntäni ja kiitos, että jaksoitte valaa minuun uskoa. Palasin takaisin tänne puhkuen iloa ja onnea, tästäkin kokemuksesta.
Tiedän nyt, että minäkin voin vajota tuohon epätoivon syvään kuoppaan. Mutta tiedän nyt myös sen, että puhumalla asioista ääneen, se alkaa heti helpottamaan. Kotimatkalla päätin myös, että oli mikä tahansa, tästähän selvitään! Ja hyvä tästä tulee vaikka siinä vielä kestäisikin.
Helle täällä edelleen on, eikä sen osalta mikään ole muuttunut mutta oma asenne on erilainen. Ei tietenkään haitannut lainkaan se, että Piiu oli meillä täällä 2,5 viikkoa. Piiu palasi Suomeen torstaina, joten eipä tässä vielä ole juuri arkea ehditty kunnolla aloittamaan. Oli muuten mahtavimmat 2,5 viikkoa meidän koko perheelle. Piiu, sua kaivataan täällä joka sekuntti - voit olla siitä varma. Aamulla tytöt menevät vierashuoneeseen "huomenta, Piiu" ja kun huone on tyhjä, tulevat luokseni "Äiti, missä Piiu ooooon?". Olen selittänyt heille jo moneen kertaan, että Piiun piti palata kotiin. Toistaiseksi selitykset eivät ole menneet perillä ja veikkaan, että saan kertoa saman asian heille vielä useasti, sillä samat kysymykset tulevat toistumaan vielä monen monta kertaa.
Iso asia, joka vaikuttaa minuun tällä hetkellä positiivisesti on se, että olen tutustunut uusiin ihmisiin. Ihmisiin, joista uskon tulevan meille ystäviä. Lizzin tapasin ruokakaupassa (englannista kotoisin, asunut kreikassa useamman vuoden, tytär 5v.) ja Vasikin tapasin kuntosalilla (Kreikkalainen, pojat 5 ja 3v.). Olimme juuri eilen Vasilikin, hänen miehensä ja poikiensa kanssa rannalla. Meidät kutsuttiin ensi viikon sunnuntaina heidän luokseen grillaamaan, joten eiköhän tämä tästä.
Eli taas kerran tuli vahvistettua se teoria, että ongelmien summa on aina vakio. Pitää niin paikkansa. Täällä ei toistaiseksi ole tarvinnut kärvistellä kylmässä vesisateessa, mutta älkää kuitenkaan antako turkoosin meren liikaa hämätä.. Ongelmia täälläkin on, koskaan ei ole täydellistä, missään. Se on toisaalta tosi helpottavaa ollut huomata, vähemmän enää haaveilee mistään, koska joka paikassa on omat juttunsa, hyvät ja huonot. Juju onkin oppia elämään niiden kanssa ja arvostaa sitä, mitä nyt on.
Voikaa hyvin ja pitäkää huolta toisistanne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti