Viimeiset kolme iltaa, kun työt on saatu päätökseen - eli lapset nukkumaan ja asunto siistittyä - olen lukenut omia tekstejäni. Ikävä kaihersi rintaa, kun lueskelin elämästämme Irlannissa ja saatoin melkein tuntea Kreikan kuumottavan auringon ihollani. Vitsi mitä kokemuksia.. mitä ylä- ja alamäkiä koettu..
Hyvin huomasi että vuonna 2013, jolloin blogin aloitin, kirjoituksia oli 30 ja seuraavana vuonna jo puolet vähemmän. Tänä vuonna vasta olenkin laiskistunut kunnolla. Syy tähän on hyvin selkeä ja tuli todella selvästi esille tekstejä lukiessa - elämä on muuttunut jatkuvasti aste asteelta rankemmaksi, voimat hiipuvat ja ajatuksista saa koko ajan vähemmän selkoa. Samalla kuitenkin olisi niin tärkeätä muistaa kirjoittaa, lasten ja perheen kuulumiset nyt tietysti, mutta myös omat tuntemukset. Sitä mukaan kun asioita saa ulos omasta päästä, ongelmat hieman helpottavat. Tosin nyt ollaan jo siinä pisteessä, että enemmän tekoja ja vähemmän sanoja-tyylinen linja olisi tehokkainta apua tähän arjessa jaksamiseen.
On aivan selvää että vielä muutama vuosi sitten, silloin kun lähdimme Suomesta, kaikki tuntui mullistavalta ja haastavalta - vaikka aika hyvin me ilmeisesti kaikesta selvittiin. Tosin aika kultaa muistot, niinhän siinä yleensä aina käy. Silloin pari vuotta sitten sopeutuminen oli hankalampaa, kun ei tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Arjen pyörittämiseen kesti kauan löytää se oikea rytmi, tosin silloin mulla oli pari kuinen vauva ja pieni taapero, joiden rytmitkin olivat keskenään aika erilaiset - mutta niistäkin selvittiin. Eräässä kirjoituksessani pahoittelin, kuinka olin tytöille raivostunut ja huutanut. Se tunne palasi hetkeksi, kunnes tajusin, että tuotahan meidän arki on enemmän tai vähemmän koko ajan nykyään. Joka ilta laitaessani tyttöjä nukkumaan mä laulan niille yölaulut ja pyydän anteeksi kun; "äiti on ollut taas niin vihainen" "äiti on väsynyt", "äidillä on hermot kireällä" yms.. Pyydän myös yleensä aina anteeksi heti, kun olen rähjännyt tytöille ja tilanne on tuore. Mutta tajusin etten pyytele anteeksi sitä, että äksyilen ja tiuskin.. Sehän on mun tapa ilmeisesti puhua heille nykyään. Sen tajuamisesta tuli aika paha mieli...
Miten lapselle voi selittää ja pahoitella omaa väsymystään? Ei mitenkään.. Sitä vaan pyytää anteeksi ja toivoo, että seuraavana päivänä se lupaus, jonka itselleen tekee ennen nukahtamistaan, "huomenna olen nätisti" toteutuu. Ja silti viimeistään jo aamiaisella tiuskin ensimmäisen kerran. Koska ennen aamiaista on jo tapeltu hampaiden pesusta, tytöt ovat keskenään saaneet tappelun aikaan ties milloin mistäkin, joten se kitinä, itku, ininä, huutaminen saa hermot palamaan aina vaan nopeammin ja nopeamminen. Hassua, luulisi muuten, että siihen totteuisi ja sille tulisi ns. kuuroksi, mutta musta tuntuu, että se melu vaan pahenee ja pahenee.. Onkohan muilla sama vika, vai olenko mä vaan yksinkertaisesti liian lyhyt pinnainen..? Sekin on kyllä ihan hyvin mahdollista ja tosi ikävää.
Kun luki menneistä elämänvaiheista, tuli hetkeksi sellainen levollinen olo, että kyllä tämäkin vaihe jossain vaiheessa helpottaa. Jonain päivänä, niin kuin moni on taas lupaillut, tätä kaikkea muistelee haikaillen. Todella vaikea uskoa, sillä tällä hetkellä minuuttikin voi kestää ikuisuuden.
Tiedostan kyllä, että suurin osa ongelmaa on oma jaksamiseni. Kun laskeskelee, että neljän vuoden sisällä on saatu kaksi lasta, muutettu maasta toiseen, nyt menossa maa nro 3. Siihen lisätään lasten kanssa kotona oleminen 24/7, niin voi ehkä ymmärtää, ettei voimat ole enää ihan entisellään. Lapset kasvavat, kokevat uusia kasvuvaiheita, kokevat muutokset omilla tavoillaan ja niiden kaikkien kanssa meidän vanhempien pitäisi osata elää ja tarjota tukemme heille. Mutta entäs kun itsekin käy läpi samoja asioita, mutta aikuisen tasolla? Niiden kaikkien yhteensovittaminen onkin sitten hiton kimurantti juttu.. Vanhemman pitäisi olla kunnossa, terve ja reipas, jotta voi ottaa vastaan kaikkea, mitä nuo lapset tuottavat ulos. Niinhän sen pitäisi mennä. Mutta kuinka siinä onnistutaan? Vai onko meidän elämä oikeasti niin erilaista, etten mä vaan onnistu siinä siksi?! Miten mä en esimerkiksi onnistu saamaan itseäni ulos lenkille, sitten kun vihdoin olisi siihen mahdollisuus? Vaikka tiedän, kuinka paljon se auttaisi mua jaksamaan paremmin, mutta olen jo niin puhki, että kaikki ylimääräinen tuntuu lähes mahdottomalta. Miten mä voin kasvattaa pinnaani, niin ettei lasten jatkuva kiukuttelu ja huuto saisi mua helisemään jatkuvasti. Tiedän, että lapset peilaavat jatkuvasti itseään meihin aikuisiin ja sekin minua huolettaa aikalailla. Tällä hetkellä mä olen todella huono peili. En koko aikaa, mutta osan ajasta - päivästä riippuen enämmän tai vähemmän. Mutta kun on itse jo niin puhki, ettei pysty muuhun. Sitä vaan suorittaa ja tekee parhaansa. Tiedän, että pitäisi puhaltaa peli tässä vaiheessa poikki ja levätä. Saada tämä meidän elämä selkeämmäksi ja vakiintuneemmaksi, mutta kun on tiettyjä asioita, joita ei voi muuttaa, ilman että koko perheen dynamiikka muuttuisi. Pitäisi koittaa löytää joku keino, jolla mä saan lisää aikaa levätä (on muuten todella hankalaa myötää, että haluaa vain levätä. Kenellä muka oikeasti on aikaa levätä?!) ja saada lapsille lisää tekemistä ja virikkeitä.
Tähän kaikkeen nyt kuitenkin tulossa tilapäinen helpotus, Sara-siskoseni tulee meille avuksi lasten kanssa kesäkuuksi. Jos luitte tähän asti kaiken vuodatukseni, voitte vaan kuvitella, kuinka paljon mä odotan Saran tuloa. Se, että mulla on täällä joku, joka tekee edes pienen osan siitä mun hommasta, mä kehrään jo ajatustasolla. Koitan kuitenkin jatkuvasti torpata niitä negatiivisia ajatuksia, joita tämä järjestely mun päässäni välillä aiheuttaa; pitäisi selvitä itse paremmin, ei saisi valittaa, itsehän olen lapseni ja valintani tehnyt... Mutta kyllä mulla, ja kenelle tahansa muulla, jos vaan tilaisuus tulee, pitää ottaa apu avosylin ja onnesta kiljuen vastaan. Pitää vaan vaientaa ne negatiiviset ajatukset ja vakuutella itselleen, että tämä on just hyvä.
Nyt kun tässä on vuodatettu oikein urakalla ja pelästytetty moni, niin voin kertoa, että ei joka päivä ole yhtä onneton. On niitä hyviäkin hetkiä (jopa päiviä! HAHAH) ja uskokaa pois, osaan kyllä niistä nauttia. On suuri onni saada katsoa, kun kiukkuvaihe loistaa poissaolollaan ja tytöt laulavat, tanssivat, leikkivät, piirtävät... tekevät omia juttujaan. Joka kerta jokin liikahtaa sisällä. Nuo tytöt ovat kyllä mahtavia, hiton itsepäisiä ja vahvatahtoisia. Hyviä ja huonoja piirteitä, kai.. miten sen nyt ottaa. Vähän sama juttu näiden omien tuntemusten kanssa, riippuu täysin päivästä; kuinka yö on nukuttu, paljonko on kiukuteltu, onko syöty hyvin, onko oltu riittävästi ulkona, missä asennossa tähdet ovat yms, millainen fiilis on päivän päätteeksi. Joskus kun hyvä fiilis, jaksaa hyvin viettää iltaa vaikka blogia kirjoitellen. Joskus on ollut sellainen päivä, että toivoo, ettei kukaan kysyisi kuinka jaksan, sillä en tiedä, mitä sanoisin.
Ja siis hei, mä en edes osaa kuvitella, miten hiton raskasta olisi jos olisin itsekin jo takaisin työelämässä. Kaiken sen työn jälkeen tätä... jaa-a.. Valitse siitä nyt sitten.. Tää on siis vissiin taas tätä kategoriaa: koskaan ei ole hyvä.
Nyt tätä on jaariteltu tähän sen verran, että taas on parempi olo ja tunne siitä, että kaikki järjestyy - tavalla tai toisella - on taas vahvempi.
Viime kirjoituksen jälkeen sain muutamalta ystävältä viestiä, että heidän arki on myös yhtä taistelua; saman ikäisiä lapsia joten sanomattakin selvää.. rankkaa on. Oli helpottavaa kuulla, että ei paini näiden tuntumuksien, turhautumisen kanssa yksin. On tosi kiva myös, ettei toistaiseksi kukaan ole lynkannut mua, että avaudun siitä, kuinka rehellisesti sanottuna syvältä elämä lasten kanssa voi joskus olla. Tässä tullaan siihen, että mun mielestä liikaa on hyssytelty vanhempien tuntemuksia. Ihan kun heidän oikeasti pitäisi olla jotain super-ihmisiä ja jaksaa kaikkea sitä kuraa joka päivä vuodesta toiseen. Hitto, kun saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä, olo on heti parempi ja ongelmat pääsevät oikeisiin mittasuhteisiin. Jos äiti on väsynyt (niin kuin minä olen, kuoleman väsynyt) ja kiukuttelee lapsilleen/lastensa kanssa, niin sen sijaan, että arvostelee ja tuomitsee häntä, anna hänen kertoa rehellisesti olostaan. Nykyään ollaan niin varpaillaan vanhempien jaksamisen kanssa, että vanhemmat pelkäävät puhua ääneen ongelmista. On totta, että niitä tapauksia varmasti on, joissa puhe ja kaikki muutkin työvälineet on käytetty. Mutta uskallan väittää, että suurimmalla osalla väsyneen mielen tuomat sekunnin kestävät ajatukset ovat maailmojen päässä siitä, että edes aidosti ajattelisi tekevänsä jotain sellaista, joka oikeasti vahingottaisi lasta. Mutta jos tunteistaan ei saa puhua avoimesti siksi, että pelkää yleistä paheksuntaa ja arvostelua, saati sitten poliisin ja lastensuojelun olevan heti oven takana, niin ei sekään ketään auta. Joten kiitos, ettei mua ole vielä lynkattu eikä mitään yhteydenottoja ole näiltä tahoilta tullut. Kun puhutaan avoimesti, siitä hyödymme me mutta myös lapset.
Ja ei meistä myöskään huonoja vanhempia - eikä ihmisiä - tee se, että joskus ihan ääneen sanoo, ettei tämä "perhe-elämä" olekaan ihan aina sitä, mitä sen kuvitteli joskus olevan. Onhan meillä oikeus myös kaivata sitä vapautta, jonka otti aivan itsestäänselvyytenä, ennen kuin se onkin lapset, jotka elämän menon sanelevat. Miksi noista asioista ei saisi puhua ääneen?! Itse olen sitä mieltä, että kun näistäkin tuntemuksista uskaltaa avoimesti puhua, niin on paljon pienempi riski ylilyönteihin. Pitää vaan mielestäni osata tiedostaa tämä ja hyväksyä, nyt näin, ehkä parin vuoden päästä helpottaa ja sitten voi taas nauttia jostain muustakin vaihteeksi. Tiedä sitä.
Nyt on sitten avauduttu oikein huolella, kiitos ja anteeksi.
Tuetaan toinen toisiamme, lähellä ja kaukaa. On aina hyvä tietää, ettei ole yksin ongelmiensa tai ajatustensa kanssa. Meitä mahtuu niin monia tähän maailmaan, aina löytyy joku, joka ymmärtää.
Voimia taistelutovereille <3 ja muillekin!
