Pimeydestä valoon

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että ajatukset ovat sen verran kasassa, että voin jotain tänne kirjoittaa. Edellisestä kerrasta onkin sitten todella pitkä aika, ohoh!

Ensi viikolla tulee täyteen 6 kuukautta Thessalonikissa. APUA!

Kesä on mennyt hurjalla vauhdilla ja paljon on taas tähänkin kesään mahtunut. Siitä lähtien kun tänne Kreikkaan muutettiin, huhtikuussa,  on meillä vieraita käynyt tasaiseen tahtiin aina heinäkuun alkuun asti. Kiitos kaikille Teille, jotka jaksoitte nähdä sen vaivan. Meille vierailut antoivat voimaa jaksaa uudessa ympäristössä ja toitte meille myös aina palan Suomea mukananne, palan kotia.

Heinäkuun lopulla olimme muutaman viikon Suomessa. Se oli pitkään kaivattu loma, minulle nyt ainakin. Tytöt olivat innoissaan saadessaan viettää aikaa isovanhempiensa kanssa. Minulle loma oli paljon kaipaamani henkireikä, jolloin sain viettää aikaa ilman lapsia. Isoäidit viettivät tyttöjen kanssa muutaman päivän Ämmin Auran mökillä. Tytöt pääsivät käymään Muumimaassa ja nauttivat Suomen kesästä. Olen ikuisesti kiitollinen molemmille isoäideille tästä vapaa-ajasta, jonka he minulle mahdollistivat.

Kreikkaan muutto ja muuton jälkeinen sopeutuminen on ollut paljon rankempaa, kuin mitä olin osannut odottaa. Tai ehkä se oli näin rankkaa Dublinissakin, en vaan enää muista. Dublinissa sopeutuminen uusiin paikkoihin, ihmisiin ja uudenlaiseen elämään oli helpompaa, kun oli tuttu kieli.Varmaan jokainen, joka on muuttanut pois kotimaastaan, käy näitä samoja asioita läpi - tavalla tai toisella. Usein sopeutumiseen auttaa se, että menee töihin tai opiskelemaan, ja sitä kautta tutustuu uusiin ihmisiin ja pääsee nopeasti kiinni paikalliseen kulttuuriin. Kotona lasten kanssa jää helposti kovin yksin, vaikkei olisikaan mikään seinäruusu.

Ennen Suomeen tuloa kävin täällä läpi elämäni synkimmät hetket. Merita oli meidän viimeinen vieraamme täällä ja hän lähti muutama viikko ennen meidän Suomeen tuloa. Siinä välissä olikin sitten pisin aika perheen kesken, koko täällä olomme aikana. 2 viikkoa kuulostaa lyhyeltä ajalta melkein kenelle tahansa, mutta ne olivat minun elämäni pisimmät päivät, tunnit..
Helteet, vaikka niiden kanssa kuvitteli jo oppineen elämään, veivät mehut niin, ettei ulos voinut lähteä ennen kuin aurinko oli jo hyvää matkaa ollut laskussa. Pääsimme ulos aikaisintaan 6-7 aikoihin, kun paahtava aurinko oli jo matalammalla. Kotona on pidättävä ovet, ikkunat ja verhot kiinni, jottei kuumuus pääse sisällä. Sisällä ollaan tyttöjen kanssa koko päivä, vuorotellen joku meistä sai hermoromahduksen. Itkua, kiukuttelua ja huutamista oli päivittäin. Yöt olivat kuumia, mutta sentään nukkuminen onnistui joten kuten.
Muistan valittaneeni Dublinissa kovasta tuulesta ja sateesta, mutta sellaiseen säähän pystyi aina pukeutumaan oikein. Ne kerrat, kun emme pääseet sään takia ulos Dublinissa, ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Tällaista kuumuutta vastaan ei ole pakokeinoja, on vain pysyttävä sisällä. Pysyä sisällä kahden pienen lapsen kanssa, jotka hyppivät viimeistään päiväunien ja lounaan jälkeen seinille.

Jussi on täällä enemmän töissä, kuin Dublinissa. Se on tietty hyvä asia, mutta niinä päivinä koko arjen pyörittäminen on minun harteillani. En osannut lainkaan varautua tähän, vaikka jo kuukausia olimme täällä asustelleet. Aina kuitenkin oli joku kylässä, apuna tyttöjen kanssa tai olimme liikenteessä. En voinut kuvitellakaan, että arki olisi näin raskasta. Toisaalta en halua ajatella, että arki on tällaista, sillä totutteluahan tämä vielä on, toivottavasti. Jussin ollessa töissä minä tein ympäripyöreitä päiviä, hoidin lapsia, tein ruokaa, kävin kaupassa, siivosin. Kaikki tuo aivan normaalia puuhastelua, mutta yli 30 asteen helteet tekivät tästäkin selkeästä kuviosta totaalisen kärsimysnäytelmän.  Kuka tahansa jaksaa helteitä muutaman viikon, mutta sitten kun muutosta ei ole näkyvissä, alkaa olla aika ahdistavaa.

Pian huomasin olevani jatkuvasti huonolla tuulella, väsynyt, itkuinen tai sitten täysin poissaoleva. Eräänä iltana Jussi otti asian puheeksi. Kun hän kysyi, olenko kunnossa? Romahdin täysin. Itkin, eikä itkulle meinannut tulla loppua. Itkun seasta sopersin olevani aivan puhki, niin puhki, väsynyt ja ahdistunut, etten enää tiedä mitä tehdä. Muistan erään helteisen iltapäivän pahimpina hetkinä, kun molemmat lapset ovat kiutelleet, tapelleet ja huutaneet tuntitolkulla, menin yksin parvekkeelle ja vain tuijotin maahan. Mietin ensimmäisen kerran elämässäni, kuinka helpottavaa olisi vain astua alas. Siinä hetken tuijotin asfalttia ja itkin, kunnes tuli järki takaisin. Keräsin voimani ja palasin sisällä kuuntelemaan loputonta nahistelua.

Jussin kanssa siinä sitten jutellessamme itsekin pian tajusin, että kyse on monen tekijän summasta; väsymys, yksinäisyys, ja kaikki sopeutumisen haasteet. Varsinainen kriisitilanne, johon tarvitsin apua. Jussi päätti siltä istumalta, että seuraavina vapaina hän hoitaisi lapsia ja minä voisin levätä. Tunsin heti helpostusta, että asia oli pääsetty ilmoille mutta samalla iski huono omatunto, olen vaikea ja huono äiti, kun en jaksa. Pelkäsin Jussin jaksamisen puolesta, hänen kun täytyy jaksaa sitten taas töissä. Hän kuitenkin vakuutti, että pitää kyllä huolen omasta jaksamisestaan, nyt minun oli ensin levättävä itseni kuntoon. Ja niin me tehtiin. Lepäilin ja otin rennosti, maailmaan alkoi värit palata varsin nopeasti.

Suomeen lensin sitten yksin tyttöjen kanssa. Ja vaikka etukäteen jännitin hirveästi lentoja, kaikki meni paremmin kuin hyvin. Jännitys ja koti-ikävä purkautui päästessämme omaan kotiin, kaikkien rakkaiden luokse. Kesken ruokailun purskahdin itkuun. Tuntui niin helpottavalta olla kotona, jossa on turvaverkko tiukasti tukena joka hetki. Kaikki pyödässä tietysti ihmettelivät reaktiotani, sanoin vain että olen niin onnellinen, kun ollaan kotona.

Suomessa oloni oli kuin elämäni paras loma. Sain muutaman päivän elää ilman lapsia, sain olla niin itsekäs kuin kehtasin. Jos teki mieli nukkua pitkään, nukuin. Jos teki mieli syödä aamiaista kello 14, söin sen hyvin mielin. Saatoin tehdä kaiken niin, ettei tarvinnut järjestellä hoitoja, aikatauluja, ilmoitella menemisistä tai tulemisista. Tapasin ihania ihmisiä, tanssin, join, nauroin, uin, näin upeat auringon laskut- ja nousut, söin hyvin, lauloin, kävin hoitamassa itseäni. Kiitos kaikille niille, jotka jakoivat näitä lyhyitä onnen hetkiä kanssani. Näiden hetkien ansiosta hymy palasi taas kasvoilleni ja sain uskoa tulevaan.

Kiitos myös kaikille, jotka kyselitte uusien kirjoitusten perään. Pidän tätä blogia nimenomaan kuulumisten kertomista varten. Olin syvästi otettu, kun kuulin että kirjoitukseni koskettavat tai joku muu voi niihin samaistua. On helpottavaa tietää, ettei ole yksin, vaikka välillä tunteekin olonsa maailman yksinäisimmäksi. Kiva tietää, että voimme myötäelää toistemme kokemuksia tätäkin kautta.

En halunnut kirjoittaa  mitään kuulumisia ennen Suomeen tuloa, lähinnä ettei tarvitse jokaiselle erikseen vakuutella, että kyllä tämä tästä Nyt jälkeenpäin ymmärrän, etten olisi mitään voinutkaan kirjoittaa, sillä pää oli niin sekaisin. Monet kannustavat keskustelut  saivat minut uskomaan, että ei tässä voi muuten kuin hyvin käydä. Kiitos kaikille, jotka annoitte minun purkaa sydäntäni ja kiitos, että jaksoitte valaa minuun uskoa. Palasin takaisin tänne puhkuen iloa ja onnea, tästäkin kokemuksesta.

Tiedän nyt, että minäkin voin vajota tuohon epätoivon syvään kuoppaan. Mutta tiedän nyt myös sen, että puhumalla asioista ääneen, se alkaa heti helpottamaan. Kotimatkalla päätin myös, että oli mikä tahansa, tästähän selvitään! Ja hyvä tästä tulee vaikka siinä vielä kestäisikin.

Helle täällä edelleen on, eikä sen osalta mikään ole muuttunut mutta oma asenne on erilainen. Ei tietenkään haitannut lainkaan se, että Piiu oli meillä täällä 2,5 viikkoa. Piiu palasi Suomeen torstaina, joten eipä tässä vielä ole  juuri arkea ehditty kunnolla aloittamaan. Oli muuten mahtavimmat 2,5 viikkoa meidän koko perheelle. Piiu, sua kaivataan täällä joka sekuntti - voit olla siitä varma. Aamulla tytöt menevät vierashuoneeseen "huomenta, Piiu" ja kun huone on tyhjä, tulevat luokseni "Äiti, missä Piiu ooooon?". Olen selittänyt heille jo moneen kertaan, että Piiun piti palata kotiin. Toistaiseksi selitykset eivät ole menneet perillä ja veikkaan, että saan kertoa saman asian heille vielä useasti, sillä samat kysymykset tulevat toistumaan vielä monen monta kertaa.

Iso asia, joka vaikuttaa minuun tällä hetkellä positiivisesti on se, että olen tutustunut uusiin ihmisiin. Ihmisiin, joista uskon tulevan meille ystäviä. Lizzin tapasin ruokakaupassa (englannista kotoisin, asunut kreikassa useamman vuoden, tytär 5v.) ja Vasikin tapasin kuntosalilla (Kreikkalainen, pojat 5 ja 3v.). Olimme juuri eilen Vasilikin, hänen miehensä ja poikiensa kanssa rannalla. Meidät kutsuttiin ensi viikon sunnuntaina heidän luokseen grillaamaan, joten eiköhän tämä tästä.

Eli taas kerran tuli vahvistettua se teoria, että ongelmien summa on aina vakio. Pitää niin paikkansa. Täällä ei toistaiseksi ole tarvinnut kärvistellä kylmässä vesisateessa, mutta älkää kuitenkaan antako turkoosin meren liikaa hämätä.. Ongelmia täälläkin on, koskaan ei ole täydellistä, missään. Se on toisaalta tosi helpottavaa ollut huomata, vähemmän enää haaveilee mistään, koska joka paikassa on omat juttunsa, hyvät ja huonot. Juju onkin oppia elämään niiden kanssa ja arvostaa sitä, mitä nyt on.

Voikaa hyvin ja pitäkää huolta toisistanne.

Pieni hetki menneisyydessä; Irland, we miss you!

Aloin tässä pitkästä aikaa kirjoittamaan kuulumisia, kun huomasin yhden tekstin olevan vielä luonnoksena. Avasin sen ja huomasin sen olevan viimeisin kirjoitukseni Irlannista. Todellinen hyvästelykirjoitus. Jostain syystä teksti jäänyt kesken, mikä sitten ollutkaan syynä.. nyt kuitenkin päätin julkaista sen, vaikkakin keskeneräisenä. Monta asiaa olisi siihen pitänyt lisätä, mutta aidoimmillaan se on nyt noin,  koskemattona. Lisäsin perään viimeisimmät kuvat Irkku-ajoistamme.

Muutaman kyynel valui poskia pitkin tekstiä lukiessani ja kuvia selatessani. Ikävä Howthiin on suuri, ehkä joku päivä sinne vielä päästään.

Kirjoitus on kirjoitettu muuttoa edeltävänä iltana, 26.3.2014

--------




Pitkä aika on kulunut viime kirjoituksesta. Melkein 2 kuukautta, mutta se tuntuu minusta paljon pidemmältä ajalta. Tässä ajassa on ehditty viettää kuukauden mittainen loma Suomessa, palattu takaisin kotiin ja valmisteltu sekä vamistauduttu muuttoon. Eikä mihin tahansa muuttoon, vaan edessä on taas uusi maa ja aloitus tyhjältä pöydältä.


Ei pitäisi olla mikään iso juttu, tällainen muutos. Onhan tämä jo kerran koettu ja todettu jopa, että kaikesta selviää. Ja muutokset tähän mennessä ovat kyllä tuoneet enemmän hyötyä kuin haittoja, joten olen tämänkin muutoksen suhteen varsin luottavainen. Ainoastaan yksi huoli minulla kyllä on, Kreikan kieli... Kai sen sitten siellä oppii.. mutta kun se ei ole se pelkkä puhuminen, kun niitä kirjaimiakaan ei ymmärrä. Jossain välissä varmaan pitäisi ottaa kirja kauniisti käteen ja opetella, eihän siinä muuta voi. Olen kyllä huomaavinani nyt yhden yhdistävän tekijän kaikessa omaan elämääni liittyvissä asioissa; en tee mitään etukäteen, jätän kaiken aivan viimeiseen hetkeen, kuten nyt tämänkin. Voisi luulla, että olisi ollut hyvä edes hieman opetella kieltä - saati sitten niitä aakkosia- mutta ei. Yleensä huomaan ajattelevani, että nyt kannattaisi jotain alkaa tekemään, mutta sitten se aina kuitenkin jää. Ja sitten viimeisellä mahdollisella hetkellä, homma hoidetaan. Yleensä kaikkeen tuohon tekemiseen kyllä liittyy kauhea stressi ja kiroilu yms.. mutta aina sitä on selvitty, ja vieläpä oikein hyvin. Moni voisi sanoa tässä kohtaa jotain, mutta kun näin pärjää niin antaa mennä vaan.

Jäin jaarittelemaan. Tosiaan, huomenna on edessä lähtö täältä Irlannista. Huomaan jatkuvasti hyvästeleväni mielessäni jokaista paikkaa, jossa nyt käyn. En osannut odottaa, että lähteminen olisi näin vaikeaa. Eihän me kuitenkaan oltu täällä pidempää kuin 14 kuukautta. Mä kyllä muistan olleeni myös aivan sydän riekaleina, kun palasin takaisin Suomeen 6 kuukauden oleskelun (opiskelumatka) jälkeen Ruotsista. Viimeisenä ilta itkimme kaikki ja hyvästelimme toisiamme kymmeniä kertoja, asiaan saattoi vaikuttaa hyvin vahva humalatila. Ajattelin silloin, ettei mikään voi olla näin ihanaa ja sitä ja tätä... Ei tarvinnut edes pitkää aikaa olla takaisin kotona, kun tajusin että ihan hyvähän tämä oli, pääsi kotiin ja maksakin sai palautua rauhassa. Lähdön hetkellä suurin suru kun oli, että saako näin vapaata ja hauskaa elämää enää koskaan viettää. Ja saihan sitä, mutta onneksi vähän maltillisemmin. Luojan kiitos en ollut vaihdossa kuin 6 kuukautta! Silti, oli se kyllä mahtavat 6 kuukautta, tosin ei kyllä akateemisessa mielessä, mutta itsestäni opin paljon. Uskalsin lähteä, vaikka pelottikin pirusti. Hauskaa oli, muistoja ja ystäviä jäi.

Nyt huomaan olevani samanlaisessa tilanteessa, lähden pois paikasta, johon olen juureni hetkeksi laskenut. On vaikea kuvitella, tapaako yhtä ihania ihmisiä seuraavassa paikassa? Onko seuraava paikka yhtä ihana? Viihdymmekö siellä? Sama jännitys, eri tilanne. Itseäni olen rauhoitellut ja vakuutellut, että kyllä kaikki järjestyy ja uskon siihen kyllä täysin. On vaan silti taas hassua olla tilanteessa, jossa tulevaisuus yksi iso kysymysmerkki. Mä toisaalta nautin tästä epätietoisuudesta valtavasti, sillä se pakkottaa olemaan miettimättä liikaa tulevaa. Kun ei tiedä, ei voi muuta kuin arvailla ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Ja niinhän tässä on nimenomaan käynyt.

Mä tulen kaipaamaan valtavasti tätä paikkaa. Howth on ollut meille täydellinen koti, jossa ollaan saatu nauttia uskomatton kauniista maisemista, sydämmellisistä ihmisistä ja olen saanut kokea, miltä tuntuu elää kylä-yhteisössä. Paikassa, jossa on kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Mitään ei tarvitse hakea kaupungista - ei mitään. Tänne muuttaessa pelkäsin kylän olevan sitä, mitä kylät nykyään Suomessa ikävä kyllä ovat; kirkko, Tarmon valinta ja lähimmät naapurit 10 kilometrin päässä. Täällä kylä tarkoittaa paikkaa, jossa on kirkko, kahviloita, 2 kuntosalia, kampaamo, kauneuhoitola, ravintoloita, lääkärit, putiikkeja, lehmiä, hevosia, kouluja, nähtävyyksiä, tori viikonloppuisin, pubeja ja yökerhokin löytyy. Eli jos haluaa heittäytyä todella mukavuudenhaluiseksi, tästä paikasta ei tarvitsisi koskaan poistua - hautausmaakin löytyy, hieno sellainen.
Tosin tässä kylässä asuu n. 8000 ihmistä, eli on vähän eri koko luokkaa kuin kylät Suomessa, mutta silti. Pidin kovasti tavasta tervehtiä aina kaikkia, sillä samat naamat näkee melkein päivittäin. Mulla tulee niin kova ikävä...

Ja hei, Irlantilaiset...!!! Ennen tänne muuttoa, kuuntelin aina ihmeissäni täällä käyneiden suitsutusta Irkuista. On se nyt ihme, kun on niin ihania ihmisiä... Arvaattekin jo varmaan, mitä seuraavaksi aioin sanoa. Irlantilaiset ovat aivan mahtavaa porukkaa. Meidän Suomalaisten on helppo samaistua Irkkuihin, sillä hekin, kuten me, ovat kovia juomaan alkoholia. Siinä on heti hyvä lähtölaukaus ystävyydelle.
Irlantilaiset ovat iloisia ja sydämmellisiä ihmisiä. Aito ja vilpittömiä, eivät noudata kaikkia sääntöjä ja ovat aika suurpiirteisiä, joissain määrin liiankin, kun katsoo jämptin suomalaisen näkökulmasta. Täällä sitä kyllä huomaa, kuinka hyvää tekee viettää aikaa ulkomailla, saa hieman taas käsitystä siitä, miten sitä voi toimia eri tavoin kuin kotimaassa. Täällä sitä ei joudu toteuttamaan itseään ns. annetuissa raameissa, vaan ne luodaan itselleen uudestaan. En toki tarkoita, että Suomessa aina niin olisi. Mutta omasta kokemuksesta olen nyt huomannut, etten ole edes kyseenalaistanut vanhoja raamejani aikaisemmin. Olen tehnyt asioita ns. kuten itse haluan, mutta silti nyt jälkeenpäin huomaan, ettei se nyt ihan niin mennytkään. Raamit, jos sellaisia nyt pitää olla, niin ne tulisi jokaisen oikeasti luoda itse itselleen. Mulle tämä viimeiset 14 kuukautta opetti: pitää lähteä kauas, jotta näkisi lähelle. Pitää irtautua vanhasta ja ravistella itsensä irti, pitää rohkeasti aloittaa alusta.

Monta meille tärkeätä ihmistä ja paikkaa jätämme nyt taaksemme. Suru ja jännitys ovat tunteista päällimmäisinä mutta niitä seuraa luotto siihen, että kaikki järjestyy niin kuin on tarkoitettu..