Hassua oli katsoa, kuinka isoja omat tytöt olivat, kun niitä vertasi tuohon, tuolloin vasta 4 kuukautta täyttävään pikkutyttöön. Kyllä tyypit vaan kehittyvät järjetöntä vauhtia ensimmäisen vuotensa aikana. Lilyllä ja Emmalla on vain puoli vuotta ikäeroa, mutta tyypit ovat kuin eri planeetoilta. Emma olla möllöttää, tosin on nyt oppinut hienosti kääntymään, mutta muuten pysyy vielä paikallaan ja on vain pikkuinen vauva. Hetki sitten Lilykin oli kaikkea tuota; pysyi siinä, mihin sen jätti ja olla jokelteli, oli vain vauva. Nyt neiti mennä viipottaa pitkin lattiaa nelinkontin, nousee jatkuvasti seisomaan - on enää pienestä kiinni, kun se uskaltaa ottaa ne askeleet- , esittelee muutamaa hammastaan pureskellen iloisesti milloin toisten naamaa, käsiä ja kaikkea muuta, mihin vaan saa pienet hampaansa kiinni. Hän koittaa kovasti tuottaa puhetta, välillä oikein naurattaa, kun hän saarnaa naama säteillen; pa pa paa ta ta taa...välillä puheen sävy on leppoisa, kuin kertoisi niitä näitä ja sitten löytyy hyvin käskevä ja läksyttävä sävy, hyvin herttaista! Uskon että sana "Äiti" saattaa olla ensimmäisiä sanoja, sillä nyt hän tavailee kovasti jo Ätä ätä ätä tai ääätä äääätä, minä tietenkin koitan ohjailla oikeaan suuntaan: Äi-ti Äi-ti. Saas nähdä, välillä se on jo melkein siellä.
Mutta tosiaan, kaukana olivat nuo serkukset toisistaan vaikka ikäero onkin niin pieni. Lily on mielestäni nyt siinä vaiheessa, joka on minun suosikkiaikani "vauva-ajasta", kun lapsi on vielä vauva, mutta sitten kuitenkin jo lapsi. Lily ainakin vielä näyttää välillä vauvalta, koukistaessaan jalkojaan ja tehden tiettyjä vauvajuttuja. Mutta sitten hän kuitenkin osaa jo syödä ja juoda itse, liikkuu itsenäisesti. Hän on kovin sosiaalinen, eikä enää vauva, joka vain katselee ja ihmettelee. Ei, hän on tyyppi joka ei pysy hetkeäkään paikoillaan ja haluaa osallistua jokaiseen asiaan.
Luin Hesarista kirjoituksen, jossa kahden lapsen äiti kirjoitti, kuinka toisen lapsen vauvakirja on jouduttu väärentämään, kun ei ole aikaa kertoilla tarinoita samalla tapaa, kuin esikoisen kanssa. Lukiessani tuota tunsin piston sydämmessäni, niin kuin moni ystävänikin, joilla on enemmän kuin yksi lapsi. Kävin jopa hakemassa tyttöjen vauvakirjat ja surullistahan se oli huomata, että Matildan vauvakirja on jo nyt kansia myöten kirjoitettu, kun taas Lilyn kirja sisältää sairaalakertomuksen, strategiset mitat ja muutaman ajatukseni raskauden ajalta. Siinä hetken sitten kirjoittelin tarinoita Lilyn kirjaan, kunnes iski oivallus. Se, etten ole kirjoittanut vauvakirjaan yhtä aktiivisesti, on tietty ikävää, mutta tajusin että koska hän on toinen lapsi, saa hän meiltä tietyllä tapaa parempaa hoitoa kuin esikoinen. Esikoisen kanssa ollaan vähän epävarmoja, panikoidaan, touhotetaan turhasta ja vauva-aika on ohi ennen kuin sitä ehtii tajuta mistään mitään.
Toisen lapsen kanssa kaikki on erilaista, synnytys on tuttua, sairaalassa olo myös, kotiin tullaan varmoin ottein, imetys ja pulloruokinta ei ole niin mustavalkoista, riittää että lapsi saa ruokaa ja on tyytyväinen. Kaikki on jotenkin niin paljon rennompaa. Olkoonkin ehkä siitä syystä, että osa huomiosta menee väkisinkin sen vanhemman tyypin vahtimiseen ja huomioon ottamiseen, mutta väitän kyllä, että toinen lapsi saattaa jopa hyötyä tästä rennosta ilmapiiristä.
Itse ainakin olen huomannut, kuinka paljon enemmän olen nauttinut Lilyn vauva-ajasta ja kuinka paljon pidemmältä tämä aika tuntuu, koska tiedän jo, mitä odottaa. Nautin joka ikisestä hetkestä, kun hän ei vielä kävele tai puhu, sillä niin kauan kun hän ei noita taitoja taida, on hän vielä vauva. Ihana pieni vauva.
Toki Matildan vauva-aika oli ihanaa ja Lilyn vauva-aikaan verrattuna ihan helvetin paljon helpompaa, mutta silti, jotenkin mä nautin tästä enemmän. Matilda onneksi on pysynyt ihanana ja varsin helppona tapauksena edelleenkin, kiitos siitä.
On ollut hassua huomata, kuinka erilaisia tytöt ovat. Heissä on paljon samaa, mutta paljon on myös eroavaisuuksia. Matilda vierasti paljon, etenkin miehiä, Lily ei tunnu olevan moksiskaan vieraista ihmisistä. Päinvastoin, junassa hän saattaa jopa kiivetä penkin yli päästäkseen tutustumaan takanaan istuvaan ihmiseen. Toisaalta nyt vartuttuaan myös Matilda on löytänyt rohkeuden puhua tuntemattomille, se on äärimmäisen suloista. Matilda saattaa mennä täysin tuntemattoman ihmisen eteen ja sanoa "hello", hymyilee tälle ja jatkaa matkaansa. Moni ihminen on jäänyt ihastellen katsomaan perään ja minä itsekseni naureskelen.. Mistä tuo tyttö tuonkin keksi tehdä!
Eli jos nyt joku kärsii siitä, että vauvakirja ei täyty samaan malliin molempien lasten osalta, niin kannattaa miettiä mitä muuta, nimenomaan hyvää, sille toiselle lapselle olette antaneet.
Riippuu toki vanhemmista, lapsista, lapsien ikäerosta ja miljoonasta muusta asiasta, miten saa arjen, juhlan ja kaiken muun siinä ohella toimimaan. Veikkaanpa kuitenkin että liian moni syyttää itseään liian huonoksi vanhemmaksi, mitä tulee lapsien tasa-arvoiseen kohteluun.
Liikaa miettimättä, parhaansa tekevänä ja länsäolevana vanhempana uskon, että molemmat (tai jos on vielä useampi) lapset saavat kyllä tarpeeksi rakkautta, tukea ja kaikkea, mitä lapsi tarvitsee kasvaakseen valmiiksi tähän maailmaan. Poikkeuksia on, mutta itse haluan tuudittautua tähän ajatukseen, jottei paineet kasvaisi liian suuriksi. Ei pidä tehdä tätä, eikä mitään muutakaan, mailaa liikaa puristaen.
Vanhemmuushan on myös oppimista, kyllä esikoinen sen tietää. Ja toka ja kolmaskin.
Don't worry be happy.
Lotta, sä olet niin oikeassa :) tosin meillä Olavi saattaa saada täydemmän kirjan. Usvan ollessa pieni ei paljoa ehtinyt kirjoitella.
VastaaPoistaMutta että miten sitä osaakaan nauttia toisesta lapsesta ihan eri tavalla! Toisaalta nyt takaraivossa kuumottelee töihinpaluu ja se miten paljon arki muuttuu sen jälkeen.
Kiitos taas kirjoituksesta :)
- Ritva