Lapset, ihme tyyppejä!

Miten voi aika juosta näin nopeasti?! Viime kirjoituksesta on taas jo vaikka kuinka aikaa. Tässä välissä ehtivät olla tosiaan kylässä Heidi, Paavo ja ihanista ihanin Emma.

Hassua oli katsoa, kuinka isoja omat tytöt olivat, kun niitä vertasi tuohon, tuolloin vasta 4 kuukautta täyttävään pikkutyttöön. Kyllä tyypit vaan kehittyvät järjetöntä vauhtia ensimmäisen vuotensa aikana. Lilyllä ja Emmalla on vain puoli vuotta ikäeroa, mutta tyypit ovat kuin eri planeetoilta. Emma olla möllöttää, tosin on nyt oppinut hienosti kääntymään, mutta muuten pysyy vielä paikallaan ja on vain pikkuinen vauva. Hetki sitten Lilykin oli kaikkea tuota; pysyi siinä, mihin sen jätti ja olla jokelteli, oli vain vauva. Nyt neiti mennä viipottaa pitkin lattiaa nelinkontin, nousee jatkuvasti seisomaan - on enää pienestä kiinni, kun se uskaltaa ottaa ne askeleet- , esittelee muutamaa hammastaan pureskellen iloisesti milloin toisten naamaa, käsiä ja kaikkea muuta, mihin vaan saa pienet hampaansa kiinni. Hän koittaa kovasti tuottaa puhetta, välillä oikein naurattaa, kun hän saarnaa naama säteillen; pa pa paa ta ta taa...välillä puheen sävy on leppoisa, kuin kertoisi niitä näitä ja sitten löytyy hyvin käskevä ja läksyttävä sävy, hyvin herttaista! Uskon että sana "Äiti" saattaa olla ensimmäisiä sanoja, sillä nyt hän tavailee kovasti jo Ätä ätä ätä tai ääätä äääätä, minä tietenkin koitan ohjailla oikeaan suuntaan: Äi-ti Äi-ti. Saas nähdä, välillä se on jo melkein siellä.

Mutta tosiaan, kaukana olivat nuo serkukset toisistaan vaikka ikäero onkin niin pieni. Lily on mielestäni nyt siinä vaiheessa, joka on minun suosikkiaikani "vauva-ajasta", kun lapsi on vielä vauva, mutta sitten kuitenkin jo lapsi. Lily ainakin vielä näyttää välillä vauvalta, koukistaessaan jalkojaan ja tehden tiettyjä vauvajuttuja. Mutta sitten hän kuitenkin osaa jo syödä ja juoda itse, liikkuu itsenäisesti. Hän on kovin sosiaalinen, eikä enää vauva, joka vain katselee ja ihmettelee. Ei, hän on tyyppi joka ei pysy hetkeäkään paikoillaan ja haluaa osallistua jokaiseen asiaan.

Luin Hesarista kirjoituksen, jossa kahden lapsen äiti kirjoitti, kuinka toisen lapsen vauvakirja on jouduttu väärentämään, kun ei ole aikaa kertoilla tarinoita samalla tapaa, kuin esikoisen kanssa. Lukiessani tuota tunsin piston sydämmessäni, niin kuin moni ystävänikin, joilla on enemmän kuin yksi lapsi. Kävin jopa hakemassa tyttöjen vauvakirjat ja surullistahan se oli huomata, että Matildan vauvakirja on jo nyt kansia myöten kirjoitettu, kun taas Lilyn kirja sisältää sairaalakertomuksen, strategiset mitat ja muutaman ajatukseni raskauden ajalta. Siinä hetken sitten kirjoittelin tarinoita Lilyn kirjaan, kunnes iski oivallus. Se, etten ole kirjoittanut vauvakirjaan yhtä aktiivisesti, on tietty ikävää, mutta tajusin että koska hän on toinen lapsi, saa hän meiltä tietyllä tapaa parempaa hoitoa kuin esikoinen. Esikoisen kanssa ollaan vähän epävarmoja, panikoidaan, touhotetaan turhasta ja vauva-aika on ohi ennen kuin sitä ehtii tajuta mistään mitään.

Toisen lapsen kanssa kaikki on erilaista, synnytys on tuttua, sairaalassa olo myös, kotiin tullaan varmoin ottein, imetys ja pulloruokinta ei ole niin mustavalkoista, riittää että lapsi saa ruokaa ja on tyytyväinen. Kaikki on jotenkin niin paljon rennompaa. Olkoonkin ehkä siitä syystä, että osa huomiosta menee väkisinkin sen vanhemman tyypin vahtimiseen ja huomioon ottamiseen, mutta väitän kyllä, että toinen lapsi saattaa jopa hyötyä tästä rennosta ilmapiiristä.
Itse ainakin olen huomannut, kuinka paljon enemmän olen nauttinut Lilyn vauva-ajasta ja kuinka paljon pidemmältä tämä aika tuntuu, koska tiedän jo, mitä odottaa. Nautin joka ikisestä hetkestä, kun hän ei vielä kävele tai puhu, sillä niin kauan kun hän ei noita taitoja taida, on hän vielä vauva. Ihana pieni vauva.

Toki Matildan vauva-aika oli ihanaa ja Lilyn vauva-aikaan verrattuna ihan helvetin paljon helpompaa, mutta silti, jotenkin mä nautin tästä enemmän. Matilda onneksi on pysynyt ihanana ja varsin helppona tapauksena edelleenkin, kiitos siitä.
On ollut hassua huomata, kuinka erilaisia tytöt ovat. Heissä on paljon samaa, mutta paljon on myös eroavaisuuksia. Matilda vierasti paljon, etenkin miehiä, Lily ei tunnu olevan moksiskaan vieraista ihmisistä. Päinvastoin, junassa hän saattaa jopa kiivetä penkin yli päästäkseen tutustumaan takanaan istuvaan ihmiseen. Toisaalta nyt vartuttuaan myös Matilda on löytänyt rohkeuden puhua tuntemattomille, se on äärimmäisen suloista. Matilda saattaa mennä täysin tuntemattoman ihmisen eteen ja sanoa "hello", hymyilee tälle ja jatkaa matkaansa. Moni ihminen on jäänyt ihastellen katsomaan perään ja minä itsekseni naureskelen.. Mistä tuo tyttö tuonkin keksi tehdä!

Eli jos nyt joku kärsii siitä, että vauvakirja ei täyty samaan malliin molempien lasten osalta, niin kannattaa miettiä mitä muuta, nimenomaan hyvää, sille toiselle lapselle olette antaneet.
Riippuu toki vanhemmista, lapsista, lapsien ikäerosta ja miljoonasta muusta asiasta, miten saa arjen, juhlan ja kaiken muun siinä ohella toimimaan. Veikkaanpa kuitenkin että liian moni syyttää itseään liian huonoksi vanhemmaksi, mitä tulee lapsien tasa-arvoiseen kohteluun.
Liikaa miettimättä, parhaansa tekevänä ja länsäolevana vanhempana uskon, että molemmat (tai jos on vielä useampi) lapset saavat kyllä tarpeeksi rakkautta, tukea ja kaikkea, mitä lapsi tarvitsee kasvaakseen valmiiksi tähän maailmaan. Poikkeuksia on, mutta itse haluan tuudittautua tähän ajatukseen, jottei paineet kasvaisi liian suuriksi. Ei pidä tehdä tätä, eikä mitään muutakaan, mailaa liikaa puristaen.

Vanhemmuushan on myös oppimista, kyllä esikoinen sen tietää. Ja toka ja kolmaskin.

Don't worry be happy.

Syksy, se on täällä.

Pitkästä aikaa..
Kesä oli parhaimmillaan viimeksi, kun kirjoitin ja nyt se on väistymässä syksyn tieltä. Jotenkin surullista, niin kuin joka vuosi. Olen niin kesäihminen.. Toisaalta syksy on kiva, ihanat värit värittävät maisemaa ja täällä varsinkin uskoisin syksyn olevan upea.

Viime kirjoituksen jälkeen ehdimme käydä Suomessa lomailemasta 3 viikkoa. Kuinka ihana ja huoleton loma! Isovanhemmat hoitivat lapsia ja minä sain mennä varsin vapaasti. Välillä tuli jopa huono omatunto, kun niin vapaasti sain kulkea ja aina lapsista pidettiin huolta. Selittelin kuitenkin itselleni, että mene nyt, sillä kohta taas ollaan kotona eikä tällaiseen vapauteen ole mahdollisuuksia. Ja niin minä sitten menin ja nautin Suomen kesästä, Helsingistä ja ystävien seurasta.

Ja kyllä tytötkin nauttivat isovanhempien seurasta, Matilda varsinkin. Tyttö suorastaan loistaa, kun saa huomioita muiltakin kuin minulta ja Jussilta. Lily ei vielä osannut ottaa kaikkea irti, mutta tuntui kuitenkin erittäin hyvin viihtyvän - eikä vierastanut lainkaan! Suomessa vietimme myös Matildan 2-vuotis synttärit, kiitos kaikille osallistujille. Oli hurjan kivat juhlat ja juhlakalu oli aivan intona.

Paluu arkeen tuollaisen lomailun jälkeen oli kuitenkin hyvin rankka. Tuntui hyvältä ajatukselta palata kotiin, mutta todellisuus oli kyllä varsin lamauttava. Tuttu termi tällaiselle olotilalle on " lomakrapula" ja kyllä siihen varmasti vaikutti myös tajunta siitä, että kesä olisi pian ohi. Kohta sataa taas joka päivä, olisi kylmä, eikä puistossa käymistä voi hyvällä tahdollakaan kutsua mukavaksi.

Ehdimme olla kotona pari viikkoa, kun Jussi lähti töihin Saksaan. Etukäteen koitin olla stressaamatta tuota ajanjaksoa, sillä ei se siitä paremmaksi muutu huolehtimalla.

Olen jo kerran aikaisemmin ollut tyttöjen kanssa yksin useamman päivän ja meillä on hyvin toimiva rutiini, kun olemme keskenämme. Siitä huolimatta tuo 6 päivää tuntui välillä ylivoimaiselta. Varmasti alakuloisuuteni pahensi tilannetta, mutta oli kyllä hurjan rankat päivät. Ja seuraava yh-viikko onkin jo tiedossa, se on sitten lokakuun alussa. Mutta tuolloin onneksi Oma lentää tänne luoksemme niin, että ehdin olla tyttöjen kanssa yksin vain pari päivää. Onneksi sattui tuollainen viikko, jolloin oli jo vieraita tulossa! Oma ei voi vaihtaa päiviä, ainakaan enää =)

Yksin ollessani sovin meille treffejä Riikan ja hänen tyttöjensä kanssa puistoon ja käytiin myös keskustassa tapaamassa kerran Junea ja hänen tytärtään, Laurenia. Oli kiva tehdä jotain joka päivä, jotta tunnit kuluisivat nopeammin. Sitä on yhtä äkkiä hirmuisesti liikkeellä, kun on lasten kanssa yksin koko ajan. Yhtenäkin päivänä työntelin rattaita useamman tunnin ja pyörittiin tässä kulmilla, ihan vaan siksi ettei kotiin voinut mennä, sillä seinät kaatuivat päälle ja lapset huusivat koko ajan. En muista enää, mitä teimme minäkin päivänä tai miten meni mikäkin yö, mutta yhden tilanteen muistan varmasti koko loppuelämäni; molemmat tytöt olivat huonolla tuulella ja kumpikin halusi jatkuvasti syliin, pois sylistä, syödä, ei syödä, juoda, ei juoda... Mikään ei ollut hyvin, koko ajan jompi kumpi huusi ja kuikutteli. Jossain vaiheessa mulla napsahti ja huusin tytöille, että nyt lopettakaa! Huusin hetken ja kirosin. Molemmat tytöt katsoivat minua kummissaan. Minä tajusin huutaneeni ja siirryin sivummalle ja purskahdin itkuun. Matilda seurasi minua, hän halasi minua kun istuin maassa. Siinä me hetken aikaa olimme, minä itkin ja Matilda halaa minua, taputtaa lohduttelen selkään ja toistelee "ei mitään hätää Äiti". Teki mieli oikein kunnolla itkeä ja ulvoa, mutta keräsin itseni kasaan ja halasin molempia tyttöjä ja pyysin anteeksi huutamistani.

Toivottavasti tytöille, varsinkaan Matildalle, joka tajusi, että nyt äidillä napsahti, ei jää tästä mitään pysyvää haittaa...
Yhtenä päivänä Riikka pakotti minut itsekseni muutamaksi tunniksi ja hän otti tytöt hoiviinsa. Hänen 2 vanhempaa tytärtään olivat juuri palanneet kouluun, joten hän otti Matildan ja Lilyn Lauran kaveriksi. Koitin ensin kieltäytyä, mutta Riikka puhui mut ympäri ja onneksi puhui. Menin suoraa päätä kahville ja söin pitkästä aikaa kunnon aamiaisen, ilman kiirettä. Sen jälkeen kävelin ja nautin omasta ajasta. Tytöt olivat lounaalla kun palasin hakemaan heidät, sitten mentiin kotiin päikkäreille - ihana aamupäivä! Jään ison palveluksen velkaa Riikalle, tosin tiedän jo, kuinka sen hänelle korvaan.

Viime viikolla tuli Antti ja Anette Amerikasta ja näkivät ensimmäistä kertaa kummityttönsä, Lilyn. Nyt he ovat Suomessa käymässä ja paluumatkalla takaisin Californiaan, yöpyvät vielä yhen yön täällä. Antti, tai kuten Matilda hänet nimesi, Mantti, oli Matilda suosikkityyppi. M seurasi Manttia joka paikkaan ja heidän lähdettyään, huutelee edelleen Manttiiiii Manttiiii.... supersuloista!

Eilen tulivat Paavo, Heidi ja heidän ihana tyttönsä, Emma. Ihan mahtavaa, sillä he ovat täällä kokonaisen viikon! Toisaalta sää ei nyt lupaile parastaan, mutta eiköhän me jotain keksitä. Ja kunhan ei kaatamalla sada niin kyllä täällä näkemistä ja menemistä riittää. Jos ei muuta, niin istutaan Dog Housessa ja fiilistellään.

Tytöt voivat nyt taas hyvin. Lilyllä oli jonkin sortin vatsapöpö, joten vaipanvaihto-hommia oli tuossa aikalailla.. ei siinä mitään, mutta tytön peppu kärsi siitä eniten, ikävän kipeäksi se kyllä tuli. Nyt on homma parempi. Paitsi että M törkkäsi eilen Lilyä silmään kuumemittarilla, jolla siis otetaan lämpö aina pepusta, eli peppubakteerit päätyivät nyt neidin silmään ja silmä punoittaa ikävästi. Toivottavasti meidän silmätipoissa on vielä potkua, ettei tarttisi lekuriin mennä. Ihan hyvältä kyllä alkaa näyttämään. M näytti pari päivää siltä, että joku tauti siihenkin oli iskemässä, neiti oli karmealla tuulella, itkuinen ja väsynyt - mutta mitään ei tullut, ainakaan vielä. JES! Toistaalta kohta säät viilenee ja taudit lisääntyy, eli kohta se sairastelu alkaa joka tapauksessa.

Matilda puhuu nykyään tosi hyvin, tosin ehkä siitä silti vielä parhaiten saa selvää vain me Jussin kanssa. Mutta kyllä muutkin sitä ymmärtävät, tai ainakin hyvin leikkivät mukana. Kokonaisia lauseita tulee jo paljon, hän osaa laskea kymmeneen - melkein. 1 2 3 4 5 6 8 10, eli 7 ja 9 puuttuvat, niitä ei vaan yksinkertaisesti ole. Ennen myös numero 4 kuului tähän kiellettyjen numeroiden joukkoon, mutta nyt se saatu ujutettua mukaan - olen hyvin ylpeä tästä saavutuksesta!
Matilda tykkää kovasti leikkiä Lilyn kanssa, josta on koko ajan lisää seuraa hänelle. M huutaa pitkin päivää "Lily, tule tänne!" ja Lily tulee, M nauttii siitä kovasti. Yhdessä ne sitten matkivat toinen toisiaan, huutelevat ja nauravat - sitä on hurjan hauska seurata vierestä.

Lily oppi seisomaan tasan viikko sitten. Hän nousi seisomaan pitäen Jussista kiinni ja ensimmäistä kertaa, hän päästi irti ja seisoi omilla jaloillaan. Siinä hän seisoi huojumatta pitkän tovin, me kaikki muut taputimme ja pian hän myös itse taputti, seisoi siinä, nauroi ja taputti - ihana ja ikimuistoinen hetki! Hän toisti tämän harjoituksen muutaman kerran, eli kyllä se ihan oikeasti nyt seisoo. Seuraavana päivänä Ämmillä ja Omalla oli kunnia nähdä tämä tuore kehitysalkel skypessä. Lily esitteli juuri oppimaansa taitoaan ja vielä lisää, hän laskeutui kyykkyyn ja nousi ylös, aivan itse ilman tukea. Sellaisia kyykkyjä, että minä olen kateellinen! Itse jos kyykkäisin yhtä alas ja sieltä takaisin ylös, olisi mulla kohta teräsnaisen reidet! Siinä onkin työmaata mulle..

Ohessa pieni kuvakooste, lisää taas seuraavalla kerralla.

Voikaa hyvin!