Tytöt, niin ihania kuin ovatkin, ovat kyllä joskus kuin riivattuja.
Ennen kuin haukun rakkaat lapseni, haluan kehua saavutuksilla, joita nämä ihmeelliset olennot ovat saavuttaneet.
8.10. Lily oppi kävelemään. Tai itseasiassa se tapahtui jo useita päiviä aikaisemmin, mutta tuona päivänä hän vihdoin vakuutti tai oikeastaan pakotti meidät huomiomaan asian. Hän nousi monta kertaa jaloilleen ja otti useamman askeleen, kaatumatta. Kyllä se oli sitten pakko myöntää ääneen (itse taistelin tätä vastaan, koska halusin hänen pysyvän vauvana mahdollisimman pitkään - vauvathan eivät kävele), että tuo tyttöhän kävelee - ja vieläpä hyvin. Samana päivänä tätä uutta taitoa pääsi todistamaan Skypen välityksellä Ämmi sekä kummitäti, Anniina. Eli hurraa meidän pikkuiselle Lilylle, joka nyt sitten mennä vaappuu pitkin asuntoa.
Lilyn toinen saavutus on oikeaoppinen laskeutuminen (kaikki osaa toki tulla alas, mutta tarkoitan laskeutumisella järkevää laskeutumista, eikä holtitonta alastuloa, pää edellä.) . Hän on osannut jo useamman kuukauden ajan tulla oikein päin alas (eli jalat edellä, vatsallaan) sängyltä, sohvalta yms. Nyt hän on oppinut myös oppinut laskeutumaan portaita - tämä on meikäläiselle suuri helpotus, sillä asunnossamme on kaksi kerrosta ja portaat & vauvat eivät ole hyvä tahi suositeltava yhdistelmä. Toki tämä ei tarkoita, ettenkö edelleen vahtisi häntä, mutta kuitenkin iso saavutus! Portaat Lily on osannut kiivetä ylös jo kesästä lähtien. Hassu juttu muuten se: tytöt olivat mun kanssa alhaalla makuhuoneessa, kun petasin sänkyä. Hetken päästä huomasin ettei kumpikaan tytöistä ole enää huoneessa, käytävälle tullessani huomasin molempien tyttöjen istuvan portaiden yläpäässä. Kysyin Jussilta hakiko hän Lilyn ja vastaus oli "ei". Kävin hakemassa Lilyn takaisin alas ja sanoin "annas mennä". Ja niin Lily meni ja kiipesi vallan vaivattomasti ylös. Portaitaikossa on 8 porrasta.
Matilda, kuten jo aikaisemmin olen kertonut, osaa laskea kymmeneen. Hän laskee kaikki numerot 1-10. Nyt opettelemme kirjaimia. Ja tietty elänten nimiä ja numeroita englanniksi (Suomeksi ne jo osataan). En tiedä, mutta en osannut odottaa näin pienten olevan näin fiksuja. Ja joo, oma lapsi kyseessä.. Tosin ehkä siksi olenkin hämmentynyt.. Mutta todella valtava halu oppia koko ajan uutta ja kuinka nopeasti sen sitten tuollainen pieni ihminen oppii.
Matildan puhekin on aina vaan parempaa. Kun puhe vielä muutama kuukausi sitten sisälsi vauvapuhetta, on sen määrä vähentynyt valtavasti, sitä kuulee ehkä enää vain, jos tyttö kiihtyy niin, ettei itsekään tiedä, mitä haluaa. Ja tietty Lilylle hän välillä sitä sönköttää.
Muuten Matildan kanssa voi oikeasti keskustella; mitä hän syö aamiaiseksi (välillä hän myös sitten luettelee, mitä lautaselta löytyy - herttainen tapa), haluaako lähteä ulos, mitä siellä haluaa tehdä. Elo helpottuu huomattavasti kun puhetta alkaa tulla siinä määrin, että voi käydä keskusteluja. On tietty eri asia, kenelle puhuu, sillä vanhemmat ymmärtävät (yleensä) lastensa puhetta, kun vielä muut yrittävät saada äänteistä jotain tolkkua. Mutta sekin vaihe on jo aika hyvin ohitettu, sillä hyvin näyttää viestit menevän vieraillemme läpi - tai sitten he ovat hyviä lukemaan elekieltä ja arvailemaan.
Nyt kun on kehuttu uudet saavutukset, pitää myös kertoa niiden haittavaikutuksista.
Okei, Matildan puheesta nyt suoranaisesti ole mitään haittaa paitsi, että kohta ei voi tehdä enää mitään salassa tai yrittää huijata... Tai sitten täytyy vain kehittyä taitavammaksi..
Mutta tuo Lilyn kävely....
Ilmeisesti tuo meidän varsin temperamenttinen ja hyvin lyhytpinnainen tyttömme on haukannut liian ison palan tuon kävelyn suhteen. On liikuttuvaa seurata, kun pieni ihminen nuosee jaloilleen ja huojuu eteenpäin reilun metrin pyllähtäen mojovasti pyllylleen. Tätä toistetaan uudestaan ja uudestaan, kunnes ei enää jakseta. Sitten pitää päästä syliin, eikä enää mikään muu kelpaa. Joka kerta kun tytön laskee lattialle, tiedossa on korvia huumaava huuto. Ja siis kaikki, jotka ovat saaneet joskus kuulla Lilyn itkua, tietävät, että se ei ole hiljaisimmasta päästä. Nykyään itkua tehostaa kiljuminen ja rääkyminen, jotka eivät tee tilanteesta yhtään miellyttävämpää.
Eli kun kävelyä ei jaksa enää jatkaa, ei lattialla oleminen kiinnosta enää pätkääkään ja kaikki muukin tuntuu harmittavan. Ymmärrän kyllä, onhan se ärsyttävää seurata, kun sisko pinkoo vieressä pitkin olohuonetta kuin metsäpeura ja huutaa "tule Lily, tule" ja itse saa juuri noustua ylös ja raahauduttua huojuvin jaloin vaivaisen metrin, ennen kuin pyllähtää sadannen kerran pyllylleen. Onneksi muksuilla on vaipat tuossa vaiheessa. Kyllähän tuo on turhauttavaa. Muistan itse, kuinka turhautunut olin, kun ensimmäisiä kertoja kokeilin lumilautailua. Yhden mäen aikana ehti pyllähtää persuksilleen niin monesti, että peppu oli mustelmilla ja tunnelma oli kaikkea muuta kuin mukava. Siinä rinteessä sitä sitten kirottiin, noustiin ylös, laskettiin muutama sekuntti, kaaduttiin, kirottiin ja taas uudestaan koko homma. Kyllä se sitten jossain vaiheessa sieltä tuli ja kivaahan se sitten oli. Nykyään (okei, viime kerrasta on jokunen vuosi, mutta onneksi se taito on kuin pyörällä ajo, sen vaan muistaa) kun laskee, ei sitä edes osaa muistaa, kuinka vaikeata sen oppiminen oli. Ja ajatella, jos joutuisi opettelemaan kävelemisen taidon uudestaan..
Mutta siis tästä uudesta taidosta on tosiaan ilmennyt tällainen ikävä sivuoire, joka koittelee hermoja itse kullakin. Tietty kun L on niin sylinkipeä, niin M varmaan kokee jäävänsä vähemmälle ja haastaa sitten sen takia. On ollut hetkiä, kun joutunut kantamaan molempia samaan aikaan. Tosin jos tarpeeksi meikäläistä on ärsyttänyt olen jättänyt molemmat huutamaan ja siirtynyt hengittelemään ilmaa johonkin toiseen tilaan hetkeksi. Sitten sieltä voi palata kuin Ahtisaari konsanaan, neuvottelemaan rauhasta.
Eilen oli taas tilanne, jollaista tapahtuu onneksi hyvin harvoin, mutta on sitäkin raskaampaa. Kuin tyhjästä alkaa jomman kumman (yleensä kyllä, kuten eilenkin, sen aloitti L) ensin kitinä ja sitten huuto, jota ei saa loppumaan vaikka päällään seisoisi. Leikitin, katsoin vaipan, annoin vettä, lämmitin ruokaa ja yritin syöttää, lautanen, lusikka ja ruoat lensivät kaaressa pitkien pientareita ja huuto-kiljunta-rääkyminen senkun jatkui. M istui vieressä ruokailun jäljiltä, piteli korviaan ja katsoi Muumeja. Välillä hänkin yritti tyynnetellä siskoa, mutta siitä seurasi vain Lilyn kovampi huuto. Tätä kesti ikuisuuden (todellisuudessa ehkä 5 minuuttia), kunnes L hoksasi Matildan lautaselle jääneet kylmät riisin jämät. Tyttö veti raivoisasti lautasen itselleen ja sulloi riisiä suuhunsa, kuin ei olisi ruokaa koskaan nähnytkään. Paitsi tietty juuri lattialle heittämässään astiassa ja vieressä istuvan äidin ja siskon vaatteissa.
Riisi siis teki kauppansa ja kävin hakemassa sitä lisääkin (ja kyseessä oli haudutettua riisiä, jossa seassa porkkanaa, palsternakkaa ja selleriä - eli ihan ruokaisa ja terveellinen versio). Tyttö oli rauhallinen, kun oli syönyt tarpeeksi, nauroi jopa. Meikäläinen nauroi ehkä hetken, sillä sitten tajusin katsoa lattialle. Ja lattiahan oli täynnä riisiä. Siinä kohtaa, missä L istui, oli täysin selkeä rajaus tehty riisistä. Kesti 20 minuuttia siivota ne riisit pois lattialta ja edelleen, kun täällä kävelee, huomaa jalanpohjissa riisiä. Eli, riisiä ei ehkä syödä hetkeen, ellei tule hätätilanne.
Tästä saadaankin hauska aasinsilta seuraavaan kehitysvaiheeseen: minä itse & syöminen. Voi hyvä Jumala, miten sotkuista puuhaa! Mutta pakko sen vaan on antaa tapahtua. Parempi kun oppivat syömään itse mahdollisimman aikaisin, saa sitä sitten ehkä itsekin syödä samalla.
L osaa kyllä syödä itse hedelmiä, leipiä ja marjoja yms, mutta lämmintä ruokaa olen vielä aika harvoin tarjonnut käsin syötävässä muodossa. Toki nyt jotain vihanneksi on hyörytetty, mutta nyt tää vissiin pitää ihan oikeasti aloittaa. Muistan, että M tuon ikäisenä veti myös raivarit jossain vaiheessa, koska haluisi syödä itse. Tuo opetteluvaihe on vaan niin hermoja raastavaa ja niin järjettömän sotkuista puuhaa. Pitäisi hankkia koira ihan vain näitä hetkiä varten, niin ei tarvitsisi itse olla nelinkontin lattialla jokaisen ruokailun jäljiltä. Tosin L on kyllä niin herttainen, että usein käy itse syömässä vielä parhaat palat pois lattialta.
Yksi asia, joka minua tuollaisina "huonoina päivinä" jää vaivaamaan, on minun oma käytökseni tyttöjä kohtaan. Kaikkialla jaksetaan aina muistuttaa siitä, ettei aikuisen pitäisi hermostua eikä lähteä mukaan lapsen/lasten kiukutteluun. Pitäisi tukea ja ohjailla lasta rauhallisesti ja ymmärtäväisesti, eli ei saa provosoitua ja mennä samalle tasolle.
Käsi ylös ne, jotka oikeasti onnistuvat tässä?! Joo joo, kyllä minäkin usein onnistun olemaan se "aikuinen" tässä kuviossa, mutta joskus meitä onkin sitten kolme huonotuulista tyttölasta samassa tilassa. Onneksi tajuan nopeasti siirtyä pois paikalta, jotta saan kerättyä itseni kasaan mutta joskus pelkään, että vahinko on jo sattunut.
Kasvaako lapseni vinoon ja kieroon, kun äiti on tiuskinut, joskus jopa huutanut ja kiukutellut. Entäs sitten kiroilu? Lapsista varmaan tulee nuorisorikollisia, kun oppivat kirosanat jo kotona!
Hetken jaksan murehtia näitä asioita, kun taas muistan, kyseessähän on onneksi vain pieniä ohimeneviä hetkiä, joista ei toivottavasti jää yhtä pysyviä muistijälkiä kuin mm. ihanan pitkistä halailuista, kikattelusta, laulu- ja tanssituokioista.
Toinen asia, joka ei ole itseasissa liitoksissa huonoihin päiviin, vaan on ihan yleinen ihmetyksen aihe minulle. Ihmiset, jotka julkaisevat kuvia lapsistaan, kuten minä myös. Ainoa erotus on, että aina kaikilla on lapset siisteinä, kodit puhtaina, ja sitten sitä katsoo omaa kotia ja lapsia, sekamelska, sanalla sanoen. Tosin noi on varmaan niitä Kauneus on katsojan silmissä- juttuja, mutta mun mielestä meillä on aina kaikki sekaisin. Lapsista onnistun ottamaan kivoja kuvia, pitää vaan rajata kuva tarpeeksi hyvin. Mutta onko oikeasti niitä Äitejä, jotka ehtivät pitää kodin, lapset, koirat ja kissat siisteinä koko ajan?? Jos on, otan mielellään vastaan luennon, kuinka käytän aikani tehokkaammin. Toistaiseksi olen käyttänyt kaiken vapaa-aikani nukkumiseen, nukun tyttöjen kanssa päiväunet. Sehän olisi se aika, jolloin voisi saada jotain fiksua aikaiseksi.. mutta kun nukkuminen on niin paljon kivempaa ja toistaiseksi vielä, kun molemmat tytöt nukkuvat, niin nukun minäkin - tyytyväisenä. Okei, välillä harmittaa että pyykkivuori pääsi taas kasvamaan, kun piti nukkua ja ehkä olisin voinut tehdä jotain muuta hyödyllistä nukkumisen sijaa, mutta silti edelleen olen päätynyt ratkaisuissani päiväuniin.
Päivän aikana asunto, varsinkin olohuone, jossa kaikki lelut ovat, muuttuu valtavaksi sekasorroksi mutta kestän nykyään sen (suhteellisen hyvin). Nykyään harmittaa päivisin se sotku vain silloin, kun astuu jonkun kivan pienen ja terävän esineen päälle. Siitä seuraa kovaääninen aaria, johon joskus on päässyt livahtamaan pari kirosanaakin. Illalla, kun tytöt on nukkumassa, siivoan lelut pois, laitan sohvan kuntoon, pöydät paikoilleen ja niin asunto näyttää taas asuttavalta, sitten voin itse hengästää, hetkeksi. Aamulla taas lelut haetaan laatikoistaan, pienet sohvapöydät muodostavat taas erilaisia esteitä ja hyppyreitä, sohvatyynyistä tehdään luolia ja ties mitä. - joka päivä tämä sama ralli.
Jos mitään lastensaaminen ja niiden kanssa oleminen on opettanut, on se että osaa elää hetkessä. On pitänyt oppia luopumaan hetkeksi omista mielihaluistaan ja suunnitelmistaan, keskittyä vain nyt siihen että lapsoset saavat hyvän startin elämälleen. Ja ei, tämä ei ole kannanotto mihinkään, sillä jokainen Äiti tekee parhaansa, omalla tavallaan. Joku päivä tilanteet ja olosuhteet muuttuvat taas, sitten mennään niiden mukaan.
Hyvää viikonloppua ja voikaa hyvin.
 |
| Näkymiä lenkkipolulta. |
 |
| Ihanat vieraat; Vilma & Mikko |
 |
| M kiipesi Lilyn sänkyyn ja sinne sitten nukahti |
